Isänmaata puolustamassa pappina tai diakonina
Kello on 8.09, kun kiirehdin Helsingin rautatieasemalla Rovaniemen junaan. Junnu Vainion sanoin olen matkalla pohjoiseen. Olen matkalla vapaaehtoisiin kertausharjoituksiin Kajaaniin siitä huolimatta, että samalla viikolla uutisoitiin Kainuun prikaatin adenovirusepidemiasta.
Teksti Johan savola kuvat Johan Savola
Matkaa en kuitenkaan perunut, sillä halusin oppia lisää reservin sotilaspastorin tehtävistä poikkeusoloissa. Olin myös sopinut haastattelun Kainuun prikaatiin kenttärovasti Heikki Korvan kanssa.
VR:n lihapullat maistuvat hyvältä, mutta lentävän kalakukon kyydissä matka perille kestää yli kuusi tuntia. Onneksi on YouTube ja varavirtalähde.
Perille päästyäni huomaan, että en ole tullut tänne yksin. Kaksi Puolustusvoimien bussia täyttyy muistakin kertaamaan tulleista. Linja-autossa ja prikaatin sisätiloissa on maskipakko. Tapaan myös kenttärovasti Korvan ja sovimme, että tehdään sovittu haastattelu lauantain kenttäehtoollisen jälkeen.
Kirkollisen alan varusmieheksi
Kun aikanaan kävin armeijan harmaat (tai kurkkusalaatit ne siinä vaiheessa jo olivat), en ollut vielä päässyt teologiseen. Täten en voinut suorittaa palvelustani varusmiespastorina. Myös siksi oli mielenkiintoista selvittää, mistä jäin paitsi ja mikä tilanne on nykyisin.
Katso videolta kenttärovasti Korvan kattavampi haastattelu!
Kenttärovasti Korva kertoi, että varusmiespapiksi ja varusmiesdiakoniksi voi hakeutua, mikäli on päässyt opiskelemaan kyseistä alaa. Tämä tarkoittaa teologista tiedekuntaa yliopistossa tai ammattikorkeassa diakoniksi tai nuorisotyönohjaajaksi pätevöittävään tutkintoon. Eli pelkkä opiskelupaikka riittää. Toki pidemmälle opinnoissa edennyt tai peräti jo valmistuminen antaa aina vaan paremmat eväät kirkollisen alan varusmiespalvelukseen.
Varusmiespappina oleminen on ollut ainutlaatuinen kokemus.
Koulutukseen voi hakeutua alokaskauden jälkeen ja valinta kurssille tehdään Pääesikunnassa. Kurssin jälkeen palataan perusyksikköön ja tehtäviin kuuluu niin oppitunteja kuin tukikeskusteluja muiden varusmiespalvelusta suorittavien kanssa. Kun reservin aurinko alkaa häämöttää, on vielä toinen kurssi, joka keskittyy poikkeusolojen tehtäviin sotilaspastorina ja sotilasdiakonina. Tämä palvelusarvo voidaan saavuttaa vasta, kun on sodanajan sijoitus kyseiseen tehtävään. Se myös edellyttää pappis- ja diakonivihkimystä tai nuorisotyöohjaajan tutkintoa.
Kanttoriksi opiskeleva ei voi osallistua varusmiespappi- diakonikurssille. Sotilaspastori Henri Kivijärvi kuitenkin tiesi kertoa, että Upinniemessä on vuosia sitten palvellut varusmieskanttori.
Kokemusta kentältä
Yrityksistäni huolimatta en kyennyt löytämään yhtäkään varusmiesdiakonia haastateltavaksi. Tästä voisi päätellä, että heitä voisi enemmänkin olla.
Sotilaspastori Kivijärvi ohjasi minut eteenpäin varusmiespappi Olli Niskaselle.
– Varusmiespappina oleminen on ollut ainutlaatuinen kokemus. Olen päässyt tutustumaan varusmiespalvelukseen monesta eri näkökulmasta. Olen myös päässyt tapaamaan paljon ihmisiä, jotka ovat erilaisissa tehtävissä ja elämäntilanteissa. Varusmiespalvelu tulee varmasti olemaan ikimuistoinen, Niskanen kertoi.
Toivottavaa olisi, että näitä taitoja voisi vähän etelämpänäkin kartuttaa.
Kysyi Niskaselta, mitä opinnot ovat antaneet tehtävään ja mitä tehtävä ehkä opintoihin.
– Teologiaa en vielä ole opiskellut, joten en siitä näkökulmasta osaa asiaa tarkastella. Esimerkiksi isoskoulutus on antanut hyvin paljon työkaluja tehtäviini. Uskon, että tämä kokemus on opettanut erilaisten ihmisten kohtaamista ja auttamista. Olen myös saanut erilaisia näkemyksiä kirkollisen alan työstä.
Loppuyhteenveto viikonlopusta
Viikonloppu minulle aiemmin tuntemattomassa kaupungissa oli mielenkiintoinen. Opin sotilaspapin tehtävistä, kuten kaatuneiden huollosta ja sotilaan henkisestä tuesta. Saarnasin myös kenttäehtoollisella.
Toivottavaa olisi, että näitä taitoja voisi vähän etelämpänäkin kartuttaa. Ehkä vastaperustettu Kirkollisen alan reserviläisyhdistys tuo tähän jotain lisää.
