Kesäkukkien kirkkohistoriaa
Papinkukka vai arpakukka? Pietaryrtti vai ukonparta? Entä minkä kasvin uskottiin syntyneen neitsyt Marian kyyneleistä? Esko M. Laine avaa kesäkukkiin ja niiden nimityksiin liittyviä kirkollisia merkityksiä.
Teksti Esko M. Laine
Kukkivat kedot ja niityt ovat olennainen osa Suomen kesää. Suomalainen tapa oli nimetä kasvit ennen muuta niiden ulkonäön tai käyttötarkoituksen perusteella. Moniin kesäkukkiin ja niiden nimityksiin liittyy kuitenkin myös kirkollisia merkityksiä, jotka kertovat, millaisia ajatuksia ne ovat historian aikana herättäneet sekä miten reformaatio vaikutti niihin.
”Papinkukka”
Päivänkakkaroissa nähtiin keskiajalla ilmiselvä viittaus munkkeihin. Keltainen keskus kukassa muistutti kansan mielestä munkkien tonsuuria, jonka perusteella kasvi nimettiin. Viroksi päivänkakkara on karikakar, jonka kantasana (kakar) tarkoittaa pyöreää muotoa tai kukkaa, siis viittaa myös keskiaikaiseen tapaan kukkapohjukseen terälehtien sijaan.
Reformaatio sulki Ruotsissa 1500-luvulla luostarit, minkä seurauksena myös mielikuvat muuttuivat. Huomio siirtyi keltaisesta keskustasta valkoisiin terälehtiin, joiden perusteella kasvia alettiin nimittää ”papinkaulukseksi” (prästkrage). Ajan myötä nimitys levisi Etelä-Ruotsista, jossa papit käyttivät tanskalaista perua olevaa myllynkivikalusta, koko valtakuntaan. Ensimmäinen kirjallinen maininta uudesta ruotsalaisesta nimestä tunnetaan vuodelta 1683.
Nimitys lainattiin hieman muokatussa muodossa myös suomeen, jossa se vakiintui kansankieleen ”papinkukkana”. Murteissa esiintyy lisäksi ruotsalaista alkumuotoa paremmin muistuttava nimi papinkrai. Murteiden tutkijat ovat panneet merkille lisäksi, että papinkaulus oli päivänkakkaran nimityksenä vallitsevana hämäläismurteissa, kun taas papinkukka oli Pohjois-Suomessa yleisesti käytetty sana. Pälkäneellä tiedetään myös mesiangervoa kutsutun ”papinliperiksi”.
Päivänkakkara sanana tunnetaan kirjallisista lähteistä ensimmäisen kerran vasta vuodelta 1765. Rakkaalla kasvilla oli monia rinnakkaisia nimityksiä. Lönnrotin Flora Fennicassa 1860 nykyisen nimensä ohella päivänkakkaraa nimitetään papinkukan lisäksi myös ”päivänkakuksi” ja –”kämmeneksi”. Tapa nyppiä päivänkakkaran terälehtiä yksitellen ja nähdä niissä enteitä tulevasta tuotti sille lisäksi useita kansanomaisia nimityksiä kuten pappilukkari, arpakukka, elänkuolenkukka. Murteiden tutkijoiden mukaan pappilukkari oli yleinen nimitys erityisesti Länsi-Uudellamaalla.
Tultaessa 1900-luvulle ”papinkukalla” alettiin sanomalehdissä viitata ennen muuta krysanteemeihin, joiden kukinnot muistuttivat lukijoiden hyvin tuntemia päiväkakkaroita. Elokuussa 1908 Maakansa teki lukijoilleen selkoa samaan heimoon kuuluneista kasveista, päivänkakkaroista ja ”papinkukista”. Loppuvuodesta 1911 useissa lehdissä ilmestyi esseen omainen kuvaus Pariisin hautausmaista, joissa todettiin eriväristen ”papinkukkien” olevan suosittuja seppeleiden koristeita eli ”wainajien juhlan symbooleita”. Viittaukset värien kirjoon kielivät, että kyse oli krysanteemeista.
Romaanissaan Kirkonlämmittäjä 1919 Arvid Järventaus antoi Johannan suositella Jannelle ”papinkukkia”, joista tämä saisi mallin, millaisia liperin tuli olla. Mielikuva ruotsalaiseen ”papinkaulukseen” on ilmeinen. Vielä 1950-luvulla Pohjolan Sanomien julkaisemassa pakinassa kerrottiin maaherran poimineen Posiolla tuliaisiksi kimpun ”keltaista nappia säteittäin ympäröivistä valkoisista terälehdistä” rakentuneita ”papinkukkia”, joille ei tiennyt muuta nimeä. Mummolassa kuultuna nimitys on elänyt 2020-luvulle asti.
Pyhännällä lumpeen valkoisia kukkia kutsuttiin myös ”papinkukiksi”, Isossa Kyrössä ”pappisiksi”. Posiolla ulpukan veden pintaan kurottuneista kukinnoista käytettiin nimitystä ”papinkaula”, mikä saattoi viitata pappien harjoittamaan kirkkokuriin, jonka kattavuuteen tuomiokapitulit kiinnittivät 1600-luvulta alkaen kasvavaa huomiota. Lumme kasvinnimenä tunnetaan kirjallisista lähteistä ensimmäisen kerran vuodesta 1765, ulpukka Daniel Juseleniuksen sanakirjasta jo 1745. Muita murteista tunnettuja pappiin liittyviä kasveja ovat papinpiiska (pujo, Pori), papinhiha (kevätesikko, Pyhäranta), papinlanka (Vanamo, Vironlahti) ja alatyylinen papinkulli (osmankäämi, Pyhämaa). Pohjois-Pohjanmaalla tavallista mustempia mustikoita on saatettu nimittää ”papinmarjoiksi”.
Samaan heimoon päivänkakkaroiden kanssa kuuluva saunio on puolestaan liitetty kansanperinteessä Johannes Kastajaan, mihin nimitykset juhannusruoho tai Johanneksen ruusu viittaavat. Nimenannon on arveltu liittyvän saunion kukinta-aikaan juhannuksen tienoilla, mutta niillä on ollut osansa myös kansanomaisissa juhannusperinteissä. Niistä kertoo, että juuri saunioilla oli tiettävästi eniten kansanomaisia nimiä, joista tunnetuin oli Lönnrotin kieleen tuoma saunakukka. Lohjalla kerrotaan juhannuskukasta keitetyn teetä, mikä viitannee kamomillasaunioon ”juhannuskukkana”.
Pietaryrtti, katumuksen karvas kasvi
Kesäisiin luonnonkasveihin kuuluu myös pietaryrtti (Tanacetum vulgare), jonka latinankielinen nimi viittaa kuolemattomuuteen. Suomen kieleen sen vakiinnutti nykymuodossaan Elias Lönnrot 1860. Nimitys ei kuitenkaan ole hänen keksimänsä, sillä todistettavasti jo ainakin 1760-luvulla tätä kasvia nimitettiin pietarruohoksi tai pietarinkukaksi.
Keskiajalla pietaryrtti oli ennen muuta paastonajan kasvi, jolla maustettiin leipää sen karvaan maun vuoksi. Juutalaisuudessa se muistutti Egyptin orjuuden karvaudesta. Kristittyjen on arveltu käyttäneen pietaryrttiä keväisin erityisesti siksi, että sen maku vahvisti paastoon soveliasta mielialaa. Se liitettiin myös katumukseen, mikä puolestaan viittasi Pietariin ja tämän itkuun kukon laulaessa hänen kiellettyä mestarinsa.
Nimen täsmällinen etymologia ei kuitenkaan ole varma. Myös ruotsinkielisestä kasvin nimestä (gubbskägg, ukonparta) kristilliset viittaukset puuttuvat. Suomessa 1800-luvulla pietaryrttiä käytettiin lääkkeenä mutta myös koristekasvina. Uusi Suometar suositteli 1881 sen kukkien poimimista työttömyystyönä. Koloniaalisessa Amerikassa pietaryrttiä tiedetään suositellun ehkäisyyn. Mahdollisesti tässäkin tapauksessa kasvi ja katumus liittyivät väljästi toisiinsa.
Pietaryrtin säilyvyyden vuoksi siinä nähtiin perinteisesti viitteitä kuolemattomuuteen ja ylösnousemukseen. Muualla Euroopassa uskottiin sen myös karkottavan pahoja henkiä ja jopa itse Saatanan. Englannissa, jossa pietaryrttiä laitettiin vainajien arkkuihin, sen käyttö saattoi kuitenkin liittyä kasvin kalmanhajua poistavaan vaikutukseen.
”Itkevät ja rukoilevat kasvit” keskiajalla ja reformaation jälkeen
Kellokasveja viljeltiin keskiajalla luostarien puutarhoissa. Niissä nähtiin viittaus Mariaan, vaikka varsinaisesti liljat ja ruusut olivat Marialle omistettuja kasveja, kuten joululaulukin toteaa (”keskellä liljan ja ruusujen”). Muualla Euroopassa kellokukkia nimitettiin kansankielessä ”Marian kelloiksi” tai ”Neitsyt Marian rukouskukiksi”. Kellokasvien tieteellisen nimityksen (Campanula) vakiinnutti kuitenkin italialainen botanisti Leonard Fuchs vasta 1500-luvulla. Suomessa varhaisimmat kirjalliset viittaukset kellokukkiin ovat Rantsilan kappalaisen Christfried Gananderin sanakirjasta vuodelta 1789 (kissankello, sinikello, kurjenkello).
Uskomuksiin, joissa kellokukat ja Maria liittyivät yhteen, kuuluu myös morsiuskello eli morsiushuntu. Sen ruotsalainen nimi Betlehemsstjärna viittaa kertomukseen tähdestä, joka johti tietäjiä vastasyntyneen Jeesuksen luo. Kasvin nimityksen välitön yhteys evankeliumin kertomukseen on kuitenkin epäselvä. Mahdollisesti kellokukkien hento ja hauras rakenne ja kukintojen kääntyminen ”nöyrästi” alaspäin lienee synnyttänyt vaikutelman rukousasennosta. Pienten kellojen uskottiin lisäksi kaiuttavan hiljaista kutsua rukoukseen tai taivaasta kantautuvia ääniä – siis johdattavan seimen äärelle.
Luterilaisessa Suomessa kellokukkien merkitys katosi viimeistään reformaation myötä, vaikka Ilmarisessa 1881 julkaistussa kertomuksessa vielä viitattiin kissankellon hentoon olemukseen ja kukasta ”valuneeseen kyyneleeseen”. Ajatus siitä, että niiden kellot soivat kuitenkin säilyi. Niinpä Topelius maalaili teoksessaan ”Lukemisia lapsille” 1883 kuvia metsistä kirkkoina, joissa kissankellot toimivat kirkonkelloina. Himangasta myöhemmin tallennetusta tokaisusta – joka leikistä suuttuu, se pierusta muuttuu ja kissankellolla soitetaha – etäisyys keskiajan hurskauteen on kuitenkin jo kaukana.
Neitsyt Mariaan liittyvät myös kielot, joita katolisissa maissa on nimitetty ”Marian kyyneliksi” (Our Lady’s Tears) tai peräti Marian kukiksi. Legendan mukaan kielo sai syntynsä Marian Golgatalla vuodattamista kyyneleistä. Teema, jossa Maria yhdistettiin kieloon, oli suosittua erityisesti Pohjois-Euroopassa keskiajalla. Kieloa myös viljeltiin tietoisesti luostareissa kellokukkien tapaan sekä käytettiin koristeena helluntaina ja Marian käyntipäivänä (Visitatio S.Mariae). Kielon kukinnan osuminen alkukesään tulee lähelle Marian käyntipäivää kesäkuun alussa. Kieloa on myös nimitetty ”Eevan kyyneliksi”, joita tämä vuodatti tultuaan karkotetuksi paratiisista. Yhteys kielon kukan ja kyyneleen muodon välillä lienee molemmissa tapauksissa mielikuvien taustalla.
Reformaation jälkeen myös kielon merkitys maallistui. Kielon varhaiset nimitykset suomessa viittaavat ennen muuta kieleen (kieliheinä, lehmänkieli / lehmänkielo, koirankieli), jota kasvin lehdet muistuttavat. Niiden rinnalla esiintyi myös Volter Kilven eräässä runossaan mainitsema ”viljuvalju” – väännös ruotsin sanasta liljekonvalj (laaksolilja, kielo).
Sanana kielo on Lönnrotin kansanomaisiin nimityksiin perustuva luomus vuodelta 1860, joka vakiintui kansan puheeseen hitaasti. Vielä 1800-luvun lopulla sanomalehdissä puhuttiin kielojen sijaan yleisesti kielokukista. Kieloa käytettiin etenkin Savo-Karjalassa karjan ravintona ja 1800-luvun lopulla tuoksunsa vuoksi – kielon myrkyllisyyden tiedostaen – suosittuna koristeena kodeissa keväisin. Kristillisen merkityksensä kielo säilytti luterilaisessa Suomessa lopulta vain koristuksena seppelenauhoissa ja raamatunlausekorteissa.
