Polku oli pitkä ja mutkikas, mutta vuonna 1925 se tapahtui: Suomen ensimmäinen sairaalapappi aloitti työnsä
Sairaalapappeja on ollut Suomessa 100 vuotta, mutta ennen ensimmäisen valintaa kiisteltiin pitkään, kuka palkan maksaa. Ensimmäisen virkaan haki viisi pappismiestä.
Teksti Esko M. Laine kuvat Finna: Museovirasto
Kirkolla ja terveydenhoidolla on pitkä yhteinen historia. Reformaation jälkeen hospitaalit ja sairastuvat kuuluivat Ruotsin valtakunnassa piispan alaisuuteen ja kätilöiden valvonta vuoden 1686 karoliinisen kirkkolain mukaan kirkkoherroille.
Vanhastaan köyhät ja sairaat rinnastettiin toisiinsa. Vastuu heistä kuului seurakunnalle kunnallishallinnon syntyyn asti 1860-luvulla. Pappislupaukset velvoittivat papin kantamaan huolta köyhistä ja sairaista.
Käytännössä se tarkoitti saarnaa ja ripin vastaanottamista. Vuonna 1755 lukkarit määrättiin vastaamaan haavojen hoidosta ja suoneniskennästä. Tätä toimenkuvaa laajennettiin Kuninkaallisen Majesteetin määräyksellä, joka velvoitti 1803 lukkarit huolehtimaan rokotuksista. Tosiasiallisesti kuitenkin 1810-luvun lopulle asti pääasiassa apupapit vastasivat rokotuksista.
Ajatus sairaalasaarnaajan viran perustamisesta liittyi edellä mainitun lisäksi seurakunnan pyrkimyksiin etsiä paikkaansa uudenlaisissa urbaaneissa oloissa.
Myös Ruotsissa vastuu sairaaloista ja terveydenhoidosta siirtyi 1860-luvulla maalliselle esivallalle sillä erotuksella, että valtio maksoi sairaalassa toimivien pappien palkan, mikä loi sairaalapapeille turvatun aseman. Vasta 1962 sairaalasielunhoito siirtyi valtiolta takaisin kirkolle, missä yhteydessä myös vapaakirkot saivat laajat toimintaedellytykset.
Espanjantaudin runtelema Suomi tarvitsi pappeja sairaaloihin
Helsinki kasvoi 1800-luvulla nopeassa tahdissa, ja kaupunkiin muutti runsaasti nuorta väkeä töiden perässä. Kaupungissa hygieniaolot olivat puutteelliset ja tulijoilta puuttui immuniteetti epidemioihin.
Nuori työväki, jonka sieluista seurakunta kävi muutenkin kilpailua sosialistisen työväenliikkeen kanssa, tarvitsi papiston tukea varsinkin vuonna 1918, jolloin ensimmäisen maailmansodan aikana Suomeenkin levinnyt espanjantauti lisäsi nopeassa tahdissa merkittävästi sairastuneiden ja menehtyneiden määrää. Kuolinvuoteiden äärellä pappien tarve kasvoi.
Niinpä jo jouluna 1911 saatettiin Marian sairaalassa viettää jumalanpalvelusta ja laulaa joululauluja papin johdolla.
Ajatus sairaalasaarnaajan viran perustamisesta liittyi edellä mainitun lisäksi seurakunnan pyrkimyksiin etsiä paikkaansa uudenlaisissa urbaaneissa oloissa.
Sekä juna- että sairaalasaarnaajan virat olivat 1900-luvun alkuvuosina osa kirkon pyrkimyksiä sopeutua suurkaupungin oloihin. Määräaikaisia saarnaajan ja papin virkoja oli perustettu jo 1850-luvulla tarpeen mukaan esimerkiksi Saimaan kanavan rakentajia varten, mutta vakinaisen viran perustaminen oli toinen asia.
Vaikka tarve oli ilmeinen ja perusteltu, sen toteuttaminen osoittautui haasteelliseksi. Ongelmaa vaikeutti se seikka, että pappeja oli seurakunnissakin suhteessa nopeasti kasvaneeseen väkimäärään liian vähän. Erillisen sairaalasaarnaajan viran perustaminen kirkon varoin ei näyttänyt tuolloin mahdolliselta.
Valtion rahakirstu ei heltynyt
Kesällä 1893 kirkolliskokouksen valmisteluvaliokunta esitti, että pääkaupungin kunnalliseen sairaalaan tulisi palkata sairaalasaarnaaja valtion kustannuksella. Ehdotus hyväksyttiin, mutta valtio ei ollut halukas sitä rahoittamaan.
Sekä juna- että sairaalasaarnaajan virat olivat 1900-luvun alkuvuosina osa kirkon pyrkimyksiä sopeutua suurkaupungin oloihin.
Tilanne jäi vuosikausiksi odottamaan ratkaisua. Syksyllä 1909 Helsingin kirkkoherrat valittivat sairaiden sielunhoidon tilaa. Potilas, joka halusi puhua papille, joutui odottamaan kohtuuttomaan pitkään, sillä sairaanhoitajien piti tapauskohtaisesti sopia jonkun tuntemansa papin kanssa, milloin tämä mahdollisesti ehtisi vierailla sairaalassa.
Erityisen sairaalapapin palkkaamiseksi kirkkoherrat kääntyivät vallinneessa tilanteessa vaivaistenhoitohallituksen puoleen, joka kuitenkin torjui aloitteen. Seuraavana vuonna 1910 he esittivät yhtä heikolla menestyksellä, että kaupungin terveydenhoitolautakunta ottaisi vastatakseen sairaalasaarnaajan palkkakuluista.
Marraskuussa 1911 Helsingin kirkkoherrat kääntyivät Marian sairaalan hallituksen puoleen sama ehdotus salkussaan, mutta saivat myös siltä rukkaset. Sairaalan hallituksen mukaan pappia kyllä tarvittiin pitämään jumalanpalveluksia suurina juhlapäivinä ja huolehtimaan potilaiden yksityisistä uskonnollisista tarpeista. Niinpä mikäli potilas pyytäisi tavata papin, sairaala saattoi yksittäistapauksessa maksaa papille palkkion tehdystä työstä.
Tultuaan tyrmätyksi kaikilla tahoilla Helsingin kirkkovaltuusto päätti lokakuussa 1911 maksaa sen omilla palkkalistoilla olleille apupapeille pienen korvauksen viran ohessa sairaalassa tehtävästä viranhoidosta.
Samalla Helsingin seurakunnat tulivat tunnustaneeksi, että sairaala muodostaa oman pysyvän seurakunnan, joka tarvitsee oman, sen tarpeet ja vaatimukset tuntevan papin.
Niinpä jo jouluna 1911 saatettiin Marian sairaalassa viettää jumalanpalvelusta ja laulaa joululauluja papin johdolla. Yhteiskunnallinen epävakaus ja varsinkin 1918 puhjennut sisällissota siirsivät kysymystä erillisestä sairaalasaarnaajasta vuosilla.
Lopulta odotukset täyttyivät
Loppuvuodesta 1920 aika oli kypsä asian nostamiseksi uudestaan esiin. Uutena kysymyksenä oli tuolloin Suomessa kytenyt kieliriita aitosuomalaisten ja ruotsinkielisten välillä. Jotta myös jälkimmäiset olisi saatu maksumiehiksi, sairaalasaarnaajan tuli voida palvella myös ruotsinkielisiä omalla äidinkielellään. Ratkaisu antoi yhä odottaa itseään.
Keväällä 1924 odotukset olivat korkealla, vaikka sairaalasaarnaajan viran perustamisen kannalta keskeiset kysymykset olivat vielä tuolloinkin auki. Sairaalasaarnaajan viran perustamista edellyttävä ohjesääntö valmistui vihdoin helmikuussa 1925. Se mahdollisti viran auki julistamisen yli 30 vuoden ponnistelujen jälkeen.
Uutta sairaalapapin virkaa haki viisi pappismiestä, joiden joukossa olivat Iniön ja Maarianhaminan kirkkoherrat. Valinta kohdistui lähes yksimielisesti Jyväskylän vt. kirkkoherraan K.R. Ilmoseen, josta tuli 19. syyskuuta 1925 Suomen ensimmäinen selektiivivirkaan valittu sairaalapappi.
Samalla Helsingin seurakunnat tulivat tunnustaneeksi, että sairaala muodostaa oman pysyvän seurakunnan, joka tarvitsee oman, sen tarpeet ja vaatimukset tuntevan papin.
