Unohtumaton urkumaraton: Jännitystä, suklaata ja ainutlaatuinen soitin

Teksti Katri Vanhamäki kuvat Maria Aaltonen, Sakari Röyskö

Valmistautuminen on tehty niin hyvin kuin mahdollista. Ohjelma on huolella suunniteltu ja mieluinen. Hakuprosessi tähän konserttiin alkoi tammikuussa 2023, jolloin urkujen vihkimiseen oli vielä vuosi aikaa. Haku oli avoin Organum-seuran jäsenille. Hakemuksessa piti olla nauhoitus omasta soitosta, 15 minuutin ohjelmasuunnitelma konserttia varten sekä CV.

Valinnasta sai tietää maaliskuussa ja harjoittelemaan pääsi keskeneräisillä uruilla syyskuussa, jolloin myös lopullinen päätös ohjelmasta piti tehdä. Avajaisviikolla oli konsertteja päivisin ja iltaisin, lapsille ja aikuisille, soolona ja orkesterin kanssa. Urkureita, joiden piti keskenään jakaa yölliset harjoitusvuorot, oli yli kaksikymmentä.

Yötyötä ja hermoilua

Päivisin Musiikkitalon sali on Radion sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin ja Sibelius-Akatemian sekä muiden pienempien toimijoiden käytössä. Tämän takia itävaltalaisen Rieger Orgelbaun urkurakentajat joutuivat työskentelemään öisin. Oli surrealistinen, mutta myös opiskeluaikojen mestarikurssit mieleen tuova tunnelma, kun harjoituksiin lähdettiin myöhään illalla tai anivarhain aamulla ja varauduttiin työskentelemään pirteänä usean tunnin ajan.

Kaikki urut ovat ominaisuuksiltaan yksilöllisiä. Musiikkitalon urut ovat aivan erityisen erikoiset. Niiden muistipaikkasysteemiä ja monia teknisiä mahdollisuuksia ohjaa tietokone, joten kirjautumiseen oli tullut kaikille avajaisviikon urkureille henkilökohtaiset kirjautumisohjeet salasanoineen. Suurin jännitys ensimmäisellä kerralla soittaessa liittyikin siihen, miten saan urut päälle, miten selviydyn kirjautumisesta pyyhkimättä muiden tallennuksia pois. Miten yleensäkin 124 (osittain keskeneräisen) äänikerran ja lukuisten nykyaikaisten apulaitteiden hallinta onnistuu? Harjoitusvaiheessa penkkikin oli väliaikainen vaneripenkki, johon oli tikkujen estämiseksi laskostettu paksu huopa päälle.

Hämmästyttävää vivahteikkuutta

Konserttipäivänä eli loppiaisena 2024 kukin maratonin urkuri sai 11 minuuttia lämmittelyaikaa. Omani oli ensimmäisenä. Minua ennen lavalla harjoitteli Cantores Minores J.S. Bachin jouluoratoriota, joka tällä kertaa toteutettiin urkujen säestyksellä juhlaviikon päätöskonserttina. Tämä harjoitus venyi, koska aiemmatkin olivat venyneet. Hyvässä yhteishengessä saimme kuitenkin järjestettyä, että kukin meistä pystyi ottamaan edes pienen tuntuman soittimeen.

Seppo Murto juonsi konsertin. Jokaisella esiintyjällä oli hoidettavana sisään- ja uloskirjautuminen sekä muun muassa penkin ja nuottitelineen säätäminen. Valmistelut tehtiin aina Murron juontojen aikana.

Vaikka nämä urut kutsuvat ehkä ennen kaikkea sinfoniseen tyyliin ja romanttisen musiikin pariin, maratonin kattaus esitteli paitsi urkutaiteen monipuolisuutta, myös Musiikkitalon urkujen hämmästyttävää vivahteikkuutta. Erik Ohtamaa aloittikin maratonin Regerin koraalifantasialla. Itse olin valinnut barokkia, koska koen sen läheiseksi. Barokki on merkittävä osa urkumusiikin historiaa, ja uskoin jo suunnitteluvaiheessa, että soittimesta on mahdollista löytää myös barokin urkumusiikille ominaisia uskottavia sointiyhdistelmiä.

Tyypillisiä teknisiä vikoja

Urut on teknisesti monimutkainen soitin, joka on kehittynyt eri maissa eri aikakausina hyvin eri suuntiin. Sen takia juuri mikään soitin ei sovi täydellisesti kaikkien aikakausien urkumusiikkiin. Urkujen paremmuusvertailu on vaikeaa, samoin sellaisen soittimen rakentaminen, joka toimii mahdollisimman hyvin monenlaisessa musiikissa. Riskinä on päätyä kompromissiin, jossa oikein mikään ei soi kuin korkeintaan tyydyttävästi.

Kuten kaikissa uusissa soittimissa, myös Musiikkitalon uruissa ilmeni tavallisia, puun elämisestä johtuvia teknisiä vikoja vielä syksyn mittaan. Esimerkiksi pillejä jäi soimaan ilmavuotojen johdosta.

Oopperamusiikin sovituksia valinnut Jimi Järvinen oli takahuoneessa hermostunut, kun hänen harjoitusvuoroillaan näitä vikoja oli ollut erityisen paljon ja rekisteröintien valmisteluaika oli jäänyt vähiin.

Dopingia takahuoneessa

Esiintyjillä oli oma solistipukuhuone Musiikkitalon syövereissä. Louis Vierneä soittanut Matti Vaakanainen käytti samaa pukuhuonetta kuin urkuavajaisten pääesiintyjä, ranskalainen Olivier Latry. Spekuloimme, toisiko tämä erityistä ranskalaisuutta Vaakanaisen tulkintoihin.

Takahuoneessa oli televisio auki, ja sieltä tuli Avara luonto. Duprén musiikkia avajaiskonserttiin valinneen Hannele Mehtälän kanssa totesimme sen sopivan maadoittavaksi ja rentouttavaksi ohjelmaksi omaa vuoroa odotellessa.

Suomessakin opiskellut virolainen Kristel Aer oli tuonut takahuoneeseen kahvinmakuista suklaata. Sitä dopingia taisi aika moni meistä maratonin urkureista käyttää hyväkseen.

Soitto lentoon

Virolaista urkumusiikkia esitelleen Aerin jälkeen tuli minun vuoroni. Olin valinnut Matthias Weckmannin (n.1616 – 1674) Praembulumin ja J.S. Bachin (1685 – 1750) ranskalaisvaikutteisen teoksen Piece d´Orgue (BWV 572).

Tunnelma konsertissa oli iloinen, ylpeä ja hurmioitunut.

Harjoitellessa oli tuntunut, että soitinta on helppo soittaa. Jännittäessä sormet lipsuivat muovisilla koskettimilla. Jalkion, nuottitelineen ja soittopöydän korkeus- ja syvyyssäädöt saattoivat sittenkin olla erilaiset kuin harjoituksissa. Myös konserttisalin valot olivat hämmentävän erilaiset kuin ennen. Lukuisia muitakin yksityiskotia risteili päässä. Kun näistä ajatuksista pääsi eroon, saattoi antaa vain soiton lentää ja nauttia hetkestä.

Soiva testamentti

Oman soiton jälkeen sain vielä nauttia Aleksanteri Walliuksen ja Leevi Lipposen tulkinnoista muun muassa Väinö Raition ja Maurice Ravelin teoksissa. Tunnelma konsertissa niin yleisön kuin soittajien joukossa oli iloinen, ylpeä ja hurmioitunut.

Nämä urut ovat visuaalisesti ja akustisesti konserttisalin arkkitehtuurin täydellistävä monumentti ja ennen kaikkea Kaija Saariahon soiva testamentti.

Soitin, joka mahdollistaa eturivin urkutaiteen Helsingissä sadaksi vuodeksi eteenpäin.

Kirjoittaja on Helsingin Mikaelin seurakunnan kanttori.