Ihmisiksi-näytelmä johdattaa katsojan kiusallisten kysymysten äärelle

Teksti Esko M. Laine kuva Heikki Järvinen, Tampereen teatteri

Tampereen teatterissa esitettävä Kari Hotakaisen näytelmä ”Ihmisiksi” tuo mieleen Senecan tokaisun, homo homini res sacra (ihminen on ihmiselle pyhä). Kyseistä esitystä on aiheellisesti luonnehdittu kirjoittajansa yhteiskunnallisimmaksi tekstiksi, sillä näytelmä herättää runsaasti kiusallisia kysymyksiä.

Hotakainen kertoo pari vuotta sitten saaneensa idean pohtia, mitä tapahtuisi, jos kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei ole koskaan elänyt yhteiskunnassa, päättäisi pyrkiä sen jäseniksi. Tällainen asetelma ei sinänsä ole uusi. Edgar Rice Burroughsin Tarzanin tai Nobel-palkitun Joseph Rudyard Kiplingin viidakossa kasvaneen Mowgli-pojan tarinat esittivät aikanaan saman kysymyksen. Hotakainen tuo kuitenkin pohdinnan pois viktoriaanisesta Englannista tähän aikaan ja kysyy, millaista on olla mitätön tai miltä tuntuu nöyrtyä vahvojen edessä. Millaista työtä yhteiskunta tarjoaa sille, joka ei osaa mitään?

Näytelmä alkaa kaatopaikalta, jossa kaksi ihmistä päättää pyrkiä yhteiskunnan jäseniksi. Ennen sitä he kuitenkin vihkivät itse itsensä koruttomin seremonioin, kun saavat kuulla avioliiton edistävän sijoittumista yhteiskuntaan. Pyrkijät joutavat haastatteluun, joka muistuttaa kuulustelua. Viittaus turvapaikkaa hakevien kokemuksiin kaikkialla Euroopassa on ilmeinen. Haastattelu paljastaa, ettei heidän taidoillaan ja työkokemuksellaan ojan kaivajina, ole yhteiskunnassa kysyntää. Haastattelun tulos on armoton: yhteiskunta ei tarvitse heitä. Lopulta ainoa työ, johon heidät kelpuutetaan, on lähihoitajan tehtävä terveyskeskuksen vanhusten kroonisella osastolla (ennen kuin sekin lakkautetaan?). Hotakainen sivuuttaa sen, että myös lähihoitajalta vaaditaan Suomessa tutkinto. Se on kuitenkin kokonaisuuden kannalta sivuseikka, sillä tarkoituksena on sanoa, että yhteiskuntaan ulkopuolelta pyrkivät sijoittuvat tehtäviin, jota kukaan muu ei halua tehdä.

Työ on yksitoikkoista ja toivotonta. Pariskunnan hoitamat vanhukset ovat pitkälle dementoituneita eikä heillä ole enää yhteyttä tähän maailmaan. Jos ihmisyys on ajattelua, tunteita ja vuorovaikutusta, hoidettavat ovat jo aikaa sitten jättäneet sen taakseen. Raskasta työtä kannatteleva ihmisarvon kunnioittaminen näyttäytyy tässä kohtauksessa ironisena, sillä hoitajilta puuttuu kokemus, että heitä itseään kunnioitettaisiin. Ironiaa lisää taustalta kaikuvat veteraanin iltahuudon kehotukset ”kohta poissaolevien veljien hoivaamisesta”.

Kohtaukset terveyskeskuksessa siirtävät fokuksen pakolaisuudesta hoivaan. Hotakaisen piirtämä kuva muistuttaa Hieronymus Boschin ja Pieter Bruegelin keskiaikaisia kuvia ”hullujen laivasta” (Narrenschyff), jossa heikkoja hoitavat vielä heikommat ja ”hulluja” näitäkin originellimmat. Ironia syvenee entisestään, kun pariskunnan yhteiskuntaan hyväksynyt virkailijakin päätyy onnettomuuden vuoksi samalle osastolle. Valta-asema kääntyy päälaelleen. Virkamies jää niiden armolle, joiden kelpoisuutta on itse ollut arvioimassa. Kohtaus on ilmeisen tietoisesti raamatullinen, Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan (Matt. 7: 2).

Voittajat ovat toisaalla, raskaimman taakan kantavat heikot ja häviäjät.

Ensi järkytyksen jälkeen yhteiskunnan pohjalle sysätyt hoitajat oivaltavat olevansa saman kohtalon uhreja koneistoa pyörittävien ja kuoleman portteja jo kolkuttavien hoidokkiensa kanssa. Hädän hetkellä lääkäriä ei löydy ja potilaan pyytämä musiikkikin heidän on itse soitettava. Näytelmä päättyy pariskunnan ja virkailijan yhdessä laulamaan Abban kappaleeseen, ”The Winner takes It All”. Voittajat ovat toisaalla, raskaimman taakan saavat kantaa heikot ja häviäjät.

Hotakaisen dystopiaa katsoessa pohdin, sopisiko se kuvaamaan myös kirkon työelämää. Yhteiskunnan ulkopuolelta tulevat tuovat mieleen pappisvirkaa havittelevat maisterit, joilta yhä useammin puuttuvat kokemukset seurakunnista ja kirkosta. Päättäessään hakea vihkimystä, monet ovat yhtä lailla ulkopuolisia kuin näytelmän Matti ja Liisa, joiden nimet viitannevat Juhani Ahon romaanissa rautatien ensimmäisen kerran nähneisiin lapinlahtelaisiin kansanihmisiin.

Ensimmäinen ehto yhteiskuntaan pyrkiville on kielenkäytön siistiminen. Matille ja Liisalle se tarkoittaa uudenlaisen puheenparren oppimista. Hotakainen kysyy näytelmän ohjelmassa, kuuluuko ihmisarvo myös epämukaville ja karkeille ihmisille. Kohtaus tuo mieleen Aleksis Kiven seitsemän veljestä lukkarin koulussa turkkalaisena versiona, mutta pian ajatukset siirtyvät kirkkoon. Mietin, millaisen kielenkäytön ja tapanormiston kirkon virkaan tuleva joutuu omaksumaan asetellakseen sanansa niin, ettei suututtaisi ketään – ja aina kuitenkin joku loukkaantuu. Kokemus omasta kelpoisuudesta joutuu myös koetteelle. Vaikka hakijalla olisikin virkaan vaadittava akateeminen tai ammatillinen tutkinto toisin kuin Matilla ja Liisalla, juuri se, mitä kulloinkin haettuun tehtävään vaaditaan, jostain syystä aina puuttuu ja sillä, mitä hakijat osaavat ei ole merkitystä.

Olennaisinta ei silti ole varaa unohtaa, kysymystä, mitä on olla ihminen – ja mistä löytyy armo.

Päästyään kiinni työelämään Matti ja Liisa huomaavat, että unelmat ja todellisuus eivät kohtaa. Mantelicroissant on kelpo kohde nälkäisen unelmoinnille, mutta heikko kannuste, kun työ vaatii enemmän kuin antaa. Melko pian Matti ja Liisa päätyvät kysymään, miksi niillä, jotka tekevät kaikkein raskaimmat työt, joita muut eivät halua tehdä, on aina surkeimmat palkat ja työolot. Miksi juuri heiltä vaaditaan venymistä ja joustoja, muttei koskaan olla valmiita muistamaan heidän panostaan, kun puhe kääntyy rahaan tai muihin palkkioihin.

Päteekö Matin ja Liisan kokemus myös kirkossa, jossa myös kaikkein kokemattomimmat tulokkaat joutuvat kohtaamaan konkreettisimmin ihmisten hädän ja ahdistuksen hautajaisissa, nuorten mielenterveysongelmissa tai näköalattomassa, ylisukupolvisessa köyhyydessä diakonian arjessa – ennen kuin pääsevät urallaan etenemään sinne, missä ihmisen tuska ja elämän rikkonaisuus kohdataan vain käsitteellisesti. Pitäisikö kirkossa maksaa korkeinta palkkaa niille, joiden työ on raskainta ja kuluttavinta ja tosiasiallisesti vähiten arvostettua – vai korjaavatko kirkossakin voittajat kaiken?

Hotakaisen näytelmässä sivujuonteena rivien välissä on myös kysymys jaksamisesta ja johtajuudesta. Matti ja Liisa työskentelevät heille annettujen ohjeiden mukaan: pesevät ja ruokkivat. Työstä puuttuu luova ulottuvuus ja kannustava johto. He vain suorittavat ilman vuorovaikutusta hoidettaviin ja ihmisyyteen heissä itsessään. Ihmisen sijaan heitä johtaa ohjesääntö. Niinpä Liisa toteaakin, ettei tiedä, kuinka kauan jaksaa enää olla ihminen. Työssä jaksaminen lienee kirkossakin yhä polttavampi haaste resurssien vähetessä ja työn yksipuolistuessa ja keskittyessä kaikkein välttämättömimpään. Tässä tilanteessa Hotakainen on mielestäni oikeassa: olennaisinta ei ole varaa unohtaa, nimittäin kysymystä, mitä on olla ihminen – ja mistä löytyy armo.