Me kaikki olemme apokalyptiikan lapsia

Teksti Niko Huttunen kuvat Arkisto

Ilman apokalyptiikkaa ei olisi Jeesuksen ylösnousemusta. Ilman ylösnousemusta ei olisi kristillistä uskoa, ei kirkkoa eikä länsimaista sivistystä. Apokalyptiikka on uskomme ja kulttuurimme ydintä. Siksi ei ole yllättävää, että se ilmenee yhä uusissa ja uusissa muodoissa, jopa täysin uskonnottomissa.

Lopunajat ja ylösnousemus

Apokalyptiikka mielletään yleensä lopunaikojen spekulaatioksi. Lopunajat kummittelevat kristinuskossa jatkuvasti. Tämä näkyy vaikkapa jokaisessa hautaan siunaamisessa: ”viimeisenä päivänä” Jeesus tulee herättämään vainajan. Ennakkomerkkinä tästä lopunajallisesta ylösnousemuksesta herätettiin myös Jeesus kuolleista. Siksi Jeesuksen ylösnousemus on olennaisesti riippuvainen apokalyptiikasta.

Aina ei odotettu ylösnousemusta. Apokalyptiikka ilmaantui juutalaisuuteen Vanhan ja Uuden testamentin kirjoittamisen välisenä aikana. Vain Vanhan testamentin nuorimmissa osissa on siitä jälkiä. Selvimmin apokalyptiikka näkyy Danielin kirjassa, joka on luultavasti Vanhan testamentin nuorin kirja. Uudessa testamentissa apokalyptiikka on kaikkialla.

Lineaarinen aikakäsitys

Apokalyptiikka ei kuitenkaan ole pelkkää lopunajoista spekulointia. Mitä muuta se on? Apokalyptiikan ehkä tärkein piirre on lineaarinen aikakäsitys: historia alkaa muinaisuudesta ja kulkee ainutkertaisena kohti loppuaan. Lineaarinen aikakäsitys ylipäänsä mahdollistaa lopunajoista puhumisen.

Yhtä hyvin voisimme ajatella, ettemme ole menossa mihinkään: ”Ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1:9). Pysyvyyttä korostava aikakäsitys on tietyssä mielessä luonnollinen, sillä se noudattaa luonnon kiertokulkua. Aamua seuraa päivä, ilta ja yö, jonka jälkeen päivä koittaa taas. Kevättä seuraa kesä, syksy ja talvi, kunnes kevät taas palaa.

Apokalyptiikan ehkä tärkein piirre on lineaarinen aikakäsitys: historia alkaa muinaisuudesta ja kulkee ainutkertaisena kohti loppuaan.

Apokalyptisessa maailmankuvassa luonnon harmoninen kiertokulku rikkoutuu. Markuksen evankeliumin mukaan aurinko ja kuu pimenevät ja tähdet tippuvat taivaalta (Mark. 13:24–25). Kaikki tämä ennakoi ajan loppua, joka huipentuu pelastukseen.

Pelastusajatus näkyy länsimaisessa edistysuskossa niin, että maailman uskotaan muuttuvan paremmaksi. Hegel julisti, että tämä kehitys tapahtuu konfliktien kautta. Marxin mukaan yhteiskuntaluokkien taistelu vie historiaa eteenpäin kohti sen päämäärää, kommunistista yhteiskuntaa.

Mustavalkoinen polarisaatio

Hegelin ja Marxin konfliktipitoinen historianäkemys toistaa apokalyptiikan dualismia, eräänlaista mustavalkoista polarisaatiota. Apokalyptiikassa historia on valkeuden ja pimeyden, Jumalan ja Saatanan välinen kamppailu. Kaikki maailman epäkohdat ovat seurausta Saatanan ja hänen joukkojensa hyökkäyksistä.

Loppua kohden pahan valta kasvaa ympärillä, mutta viimein Jumala ottaa tilanteen hallintaansa ja tuomitsee pahan vallat. Aikakin jakautuu dualistisesti: nykyinen aika on paha, mutta tuleva on hyvä. Käänne tapahtuu suuressa Harmageddonin ratkaisutaistelussa. Marxin filosofiassa Harmageddonia vastaa maailmanvallankumous.

Kumman joukoissa seisot?

Yksittäinen ihminen on eettisesti dualistisen valinnan edessä: kumman joukoissa seisot, pimeyden vai valkeuden, Saatanan vai Jumalan joukoissa? Edistysuskoinen länsimaalainen puolestaan kysyy, edustatko tulevaa parempaa maailmaa vai katoavaa mennyttä. Marxilainen puolestaan tietää, että työväenluokan joukoissa on tulevan voittajan puolella.

Pahan tuhoaminen

Dualismiin kuuluu, ettei taivaallisessa Jerusalemissa voi olla pahaa. Kaikki paha heitetään helvetin liekkeihin häiritsemästä pelastettujen autuutta. Omanlaisiaan helvettejä tarvitsevat myös maalliset apokalyptikot.

Natsien tuhatvuotisessa valtakunnassa ei voinut olla juutalaisia, homoja, romaneita tai vammaisia. Heitä varten olivat keskitysleirit ja joukkohaudat. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei saanut olla omistavaa luokkaa. Heitä varten olivat salaisen poliisin teloitukset ja vankileirien saaristo.

Hirmutekoja tekivät usein vilpittömän ihanteelliset ihmiset, joita innosti visio uudesta ja paremmasta maailmasta – kunhan paha on karsittu pois. Ehdottomassa hyvyydessään he katsoivat halveksuen ihmisiä, jotka olivat valmiita sietämään pahuutta ja vääriä ihmisiä.

Messias ja muut salaperäiset toimijat

Lopunaikana tulee Suuri Kuningas, joka saattaa kaiken kuntoon. Juutalaisille hän on Voideltu, hepreaksi Messias, kreikaksi Kristus. Kristuksen paluuta kristitytkin odottavat. Natseille Hitler oli Kaitselmuksen valitsema Johtaja. Leninin pohjattomaan viisauteen piti neuvostoaikana jokaisen perehtyä. Pienempiä messiaita löytyy tänäkin päivänä.

Mutta messiaaksi on julistettu myös esimerkiksi työväenluokka, joka omalla verellään on lunastava kommunistisen yhteiskunnan. Venäjällä on sen omasta mielestä messiaaninen tehtävä puolustaa maailmaa lopunajalliselta laittomuudelta. Se on yhä useamman mielestä katekhon, salaperäinen pidättäjä, joka estää maailmanlopun (2. Tess. 2:6–7).

Hämärät ilmaisut ja salaperäiset symbolikuvat ovat epäilemättä apokalyptiikan jatkuvan suosion salaisuus. Katekhon, peto, Babylonin portto, väärä profeetta ja muut vetoavat tunteisiin, mutta jättävät tulkinnalle laajat mahdollisuudet. Siksi niitä voi soveltaa yhä uudestaan ja yhä uusissa yhteyksissä: Ukrainan sodassa, Trumpin valtaannousussa, Isisin hyökkäyksissä ja ekokatastrofissa – muutamia mainitakseni.

Lopunajat palaavat yhä uudestaan

Loppua on povattu monta kertaa. Ja monta on vielä tulossa, sillä lineaarinen aikakäsitys herättää yhä uudestaan kysymyksen, mihin olemme menossa. Yli puolet amerikkalaisista uskoo elävänsä lopunaikaa. Sama määrä ajattelee niin islamilaisissa maissa. Siunatessaan Putinia uudelle virkakaudelleen Kirill sanoi tämän hallitsevan ”maailman loppuun asti” (Matt. 28:20).

Apokalyptiikka on maailmanpolitiikassa täyttä konkretiaa tälläkin hetkellä. Liberaali länsimaalainen tuhahtaa, mutta hän on itsekin apokalyptiikan lapsi. Mikään muu kuin apokalyptiikka ei selitä hänen vankkumatonta uskoaan edistykseen. Ja aina on vaara, että edistystä aletaan jälleen avittaa karsimalla pahoja ihmisiä tästä maailmasta. Toistaiseksi se ilmenee cancellointina, käännytyslakeina ja aktiivimalleina, mutta kukaties tien päässä ovat gulagit ja keskitysleirit.

Apokalyptiikassa paha on aina muualla kuin itsessä ja paha hävittämällä syntyy onnellinen maailma.

Maalliset apokalyptiikat ovat puhdasoppisempia kuin kristillinen esikuvansa. Apokalyptiikassa paha on aina muualla kuin itsessä ja paha hävittämällä syntyy onnellinen maailma. Kristillistä apokalyptiikkaa rampauttaa syntikäsitys: pahaa on kaikissa. Kun pelastetutkin ovat pahoja, apokalyptinen dualismi murtuu. Puhdasta maailmaa ei voikaan rakentaa joitain ihmisryhmiä tuhoamalla. Uuden tulevaisuuden voi rakentaa vain Jumala jollain ihmeellisellä tavalla, josta apokalyptiikan hämärät kuvat antavat pelkän aavistuksen.