Ristiinan kirkko 250 vuotta: Savua, paloviinaa ja kirkkokuria – elämää Ristiinassa 1700-luvulla  

Teksti Jyrki Koivikko

Ristiinan seurakunnan tarina alkaa vuodesta 1649, kun kreivi Pietari Brahe sai kuninkaalta alueelle läänitysoikeuden. Lääninherrana Brahe sai kerätä talonpojilta veroja ja nimittää seurakuntaansa kirkkoherran. Brahe lahjoitti ensimmäisen kirkon, ja rakennus nimettiin hänen vaimonsa mukaan Kristiina-Katariinan kirkoksi. Ristiinan seurakunta lohkottiin Mikkelin pitäjän seurakunnasta, mistä Mikkelin pitäjän kirkkoherra Syllenius ei pitänyt ollenkaan palkan pienenemisen vuoksi. 

Kirkkoherra oli alueellaan vaikutusvaltainen toimija, joka edusti myös valtiovaltaa. Kunta ja seurakunta olivat sama asia, ja kirkkoherra toimi pitäjänkokousten puheenjohtajana. Kirkkoherran tehtävänä oli edistää lukutaitoa, kerätä maksuja, kitkeä taikauskoa ja toimia moraalinvartijana – tarvittaessa kovin ottein.

Ristiinan seurakunta oli regaali eli kuninkaan pitäjä, ja kirkkoherra oli kuninkaan luottomies – asia, joka piispan tuli huomioida. Vain kuninkaalla oli viime kädessä oikeus nimittää tai erottaa kirkkoherra. Tämä hallintomalli säilyi Ristiinassa aina vuoteen 1917 asti, tosin regaalioikeus siirtyi Ruotsin kuninkaalta Venäjän suurruhtinaskunnan edustajalle. 

Salavuoteudesta sakotettiin usein, ja jalkapuuta käytettiin ahkerasti.

Kirkkoon täytyi mennä sakon uhalla

Uskonto ymmärrettiin 1700-luvulla vahvasti yhteisöllisenä asiana – pääpaino oli moraalissa, kirkkokurissa ja kristillisissä tavoissa. Esimerkiksi salavuoteudesta sakotettiin usein, ja jalkapuuta käytettiin ahkerasti. Ajatukset yksilön hurskaudesta alkoivat vahvistua vasta seuraavalla vuosisadalla herätysliikkeiden vaikutuksesta ja lukutaidon yleistyessä.

Jumalanpalveluksissa oli pakko käydä sakon uhalla, ja ne kestivät monta tuntia. Pituutta lisäsi se, että saarnoissa kuulutettiin laajasti myös uutisia ja pitäjän maallisia asioita. Kirkossa ei ollut lämmitystä, ja hämärässä kuria oli vaikea valvoa, joten kansa kulki edestakaisin sisään ja ulos.

Virrenveisuu oli hidastempoista ja korvakuulolta lukkaria seuraavaa, sillä seurakunta omisti 1700-luvulla vain neljä virsikirjaa – urkusäestys saatiin vasta 1900-luvun alussa. Kerran kuukaudessa toimitettiin säätyläisille ruotsinkielinen jumalanpalvelus.

Kirkon lattia oli lahonnut, mutta kassa oli tyhjä

1700-luvulle tultaessa Kristiinan kirkko oli käynyt pieneksi ja huonokuntoiseksi, mutta kirkon kassa oli tyhjä. Kirkkoherra Nigraeusia syytettiin siitä, että hän oli ottanut seurakunnalta 58 taaleria omaan käyttöönsä. Sakastin katto oli osittain sortunut, ja kirkon lattia oli lahonnut.

Uuden kirkon rakennusprojektia hidasti se, että seuraava kirkkoherra Jahnssonius oli pahoissa riidoissa seurakunnan kanssa. Häntä pidettiin kovana ja julkeana miehenä. Seuraava kirkkoherra Licenius oli puolestaan niin pahasti alkoholisoitunut, että hänet erotettiin. Myös Rouva Liceniuksella oli sama ongelma. Seurakunta otti noina vuosina pohjakosketuksia. 

Vuosisadan puolivälissä, kirkkoherra Forseliuksen aikana, saatiin valtakunnallinen kolehti Kristiina-Katariina-kirkon peruskorjaukseen, ja rakennettiin nykyisinkin toimiva kellotapuli, joka vaikutti tulevan kirkon paikkaan. Forseliuksen jälkeen kirkkoherraksi tuli Nils Agander, ja uutta kirkkoa päästiin vihdoin rakentamaan.  

Uuden kirkon rakentaminen ei kuitenkaan sujunut ongelmitta. Heti alkumetreillä ongelmaksi muodostui rakennusmateriaali. Ristiinassa oli tuolloin kolme prosenttia peltoalasta viljelysmaata ja 97 prosenttia kaskea. Lähialueen metsät oli poltettu kaskeamalla, ja tukkipuusta oli huutava pula. Toisaalta myös sopivia kiviä ja kalkkia kivikirkon rakentamiseksi oli vaikea saada. Lopulta päädyttiin puukirkkoon, joka oli myös monin verroin edullisempi rakentaa.  

Myös kirkon paikka aiheutti eripuraa, kun kirkkoherra Agander olisi halunnut uuden kirkon nykyisen kunnantalon tontille, mutta pitäjän miehet vaativat kirkkoa vanhalle paikalle. Vanhan kirkon alle oli haudattu 200 vauraamman väen vainajaa isoa kahden taalerin multarahaa vastaan. Haudat ja kellotapuli osaltaan ratkaisivat, että kirkko nousi entiselle paikalleen, ja sijoitetut multarahat olivat ”turvassa”. Uuden kirkon alle ei enää myyty hautapaikkoja.  

Uusi kirkko jäi pieneksi ja hämäräksi 

Uudesta kirkosta ei tullut paljoa entistä suurempi. Ristiinalainen valtiopäivämies Niilo Majuri oli tehnyt Tukholmassa 1772 aloitteen valtakunnallisesta kolehdista kirkolle. Aloite ei edennyt, ja kirkon budjetti jäi vain kymmenen prosenttiin suunnitellusta. 

Tuohon aikaan Ristiinan väkiluku oli reilut 3 000 henkeä, joista 80 prosenttia oli köyhiä ja kymmenen prosenttia rutiköyhiä. Säätyläisiä oli kolme prosenttia, ja heistä 40 henkilöä kuului aatelistoon. Resurssit kirkon rakentamiseen olivatkin hyvin rajalliset, mutta uusi kirkko haluttiin, ja se nousi pitäjäläisten suurella talkoovoimalla. 

Uudella kirkolla oli pituutta 27 metriä, leveyttä 9,2 metriä ja korkeutta 17 metriä. Kirkon lattiapinta-ala oli 247 neliömetriä, mikä vastasi ensimmäisen kirkon pinta-alaa.  Osa väestä joutui edelleen kuuntelemaan kirkonmenoja ikkunoiden äärellä ulkoa. 

Rahat riittivät pieniin alaikkunoihin, ja kirkkosali jäi hämäräksi. Uuteen kirkkoon laitettiin edelleen alttariseinälle jo vanhassa kirkossa olleet Pietari ja Kristiina Brahen muotokuvat. Tätä ”ikonostaasia” ristiinalaiset katselivat yli 300 vuotta, kunnes muotokuvat siirrettiin kirkon takaosaan. Kirkkoa ja ikkunoita suurennettiin nykyiseen muotoonsa Venäjän vallan aikana 1843–1844. 

Uusi kirkko saatiin rakennettua ja vihittyä, mutta Aganderin ja seurakunnan välit pysyivät kireinä, sillä kirkkoherraa pidettiin omanarvontuntoisena ja komentelevana henkilönä. Hän oli tyytymätön kyytipalveluihin ja seurakuntalaisten ”serviisiin” kylillä. Seurakuntalaiset syyttivät myös viinihollarina toiminutta Aganderia ehtoollisviinin laimentamisesta kaljalla.

Agander aiheutti hammastenkiristelyä myös kirkon istumajärjestyksellä. Penkkijärjestystä määrätessään hän oli siirtänyt sotilaat eteen säätyläisten taakse ja laittanut osan talonpojista kiipeämään tikkailla lehtereille. Kyseisellä aikakaudella miehet ja naiset istuivat eri puolilla kirkkoa. Parempi väki istui edessä ja rahvas taaempana, köyhät ja loiset usein ulkona.

Aganderin välit eivät olleet hyvät myöskään tuomiokapitulin kanssa. Hän oli saanut kovat sakot hovioikeudessa vuonna 1767 sapattirauhan rikkomisesta ja myöhemmin kirjallisen varoituksen, kun hän oli toistuvasti lähtenyt Tukholmaan ilmoittamatta kenellekään, laiminlyönyt pitäjänkokousten kirjanpidon ja pimittänyt seurakunnan tilit.

Hän oli tuomiokapitulin erityistarkkailussa. Venäläisten miehittäessä Ristiinaa vuonna 1789 Agander osoitti kuitenkin suurta uskollisuutta kuninkaalle ja pääsi Ristiinasta samana vuonna Kuopion kirkkoherraksi kunniamerkin kera. 

Puuro oli todella suolaista, ja talvella kala ja läski olivat usein eltaantunutta.

Rahvas söi epäterveellisesti, ja hygienia oli huonoa

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus näkyi paitsi kirkon penkkijärjestyksessä myös elinoloissa. Pappilassa ja säätyläistaloissa oli savuhormeja jo 1700-luvulla, mutta valtaosa ristiinalaisten asumuksista oli savutupia pitkälle 1800- luvulle saakka. Sankka savu ja oven kautta tuulettaminen pakkasilla koetteli ihmisten kestävyyttä – erityisesti lasten.

Lapsille ei juuri ollut omia vaatteita, vaan savupirteissä elettiin kesät talvet paitasillaan. Silmätulehdukset ja keuhkosairaudet olivat aina läsnä. Savu oli aina vastassa riihessä, savusaunassa ja kaskipelloilla. Hygienia oli hyvin heikkoa, ja ”puhtaus miehen sairastuttaa” oli aikakauden jaettua viisautta. WC-paperia tai hygieniatuotteita ei ollut olemassa. Talvisin käytettiin lunta tai puutikkuja, ja kesällä puunlehtiä, vettä tai kuusenkäpyjä. Säätyläisillä oli yöastioita sekä pestäviä ja arvokkaita kangastilkkuja.  Saunassa köyhempi naisväki istui tarvittaessa päreiden päällä. 

Ravinto oli myös yhteiskuntaluokkia erottava tekijä, sillä rahvas söi usein epäterveellisesti. Puuro oli todella suolaista, ja talvella kala ja läski olivat usein eltaantunutta. Hyvinä aikoina saatettiin hotkia neljä lämmintä ateriaa päivässä. Kirkkoherra Agander kirjoitti ironisesti vuonna 1764, että katovuoden ja pettuleivän tähden seurakunta vaikutti kerrassaan terveemmältä. Vauraalle vähemmistölle sen sijaan riitti proteiinia ja hyviä juomia. 

Kirkkoherrat pyrkivät parantamaan elinoloja. Saarnoissaan he valistivat kansaa siirtymään perunanviljelyyn ja rakentamaan savuhormeja. Kansa kuitenkin tykkäsi nauriista, ja perunaa pidettiin herrojen kotkotuksena. Hormeista ajateltiin, että hulluahan se olisi ollut tehdä reikä kattoon ja päästää lämpö harakoille. Savupirtti oli karuudessaan energiatehokas. Vahva savu tuoksui uuden kirkon juhlassa.  

Paloviina tahditti arjen kovaa raatamista

Ristiinalaisten keskimääräinen elinajanodote oli läpi 1700-luvun 38–39 vuotta. Monet kuolivat vauvoina – tahtomaton luonnonvalinta toimi. Nykyistä lapsuutta ei juuri tunnettu, sillä lapset nähtiin keskeneräisinä aikuisina. Monelle koko elämä oli raatamista, terveydenhuoltoa ei ollut olemassa, kätilöäkään ei haluttu palkata, ja ainoana ”hammashuoltona” toimivat sepän rautapihdit.

Ensimmäinen sairasmaja nousi kuppaan sairastuneille, ja lähin apteekki perustettiin 1777 Kuopioon – matka vastaisi nykyristiinalaisen matkaa Norjan Lofooteille. Pahiten pitäjää koettelivat vuosien 1787–1789 kulkutaudit, kuten punatauti ja isorokko. Pöytäkirjassa mainitaan, että ”ruumiita heitettiin hautaan ilman kirstua kasaan maan pintaan asti. Ruumiit olivat usein näkyvillä levittäen vaarallista löyhkää. Lisäksi koirat ja siat kaivoivat ruumiita yöllä ylös ja repivät (viite 1)”.  Väkiluku putosi kahdessa vuodessa lähes kymmenen prosenttia. Aikalaisille Eloisan palvelut olisivat olleet Taivasten Valtakunta.

Elinajanodotteeseen vaikutti myös alkoholinkäyttö. Koko 1700-luku oli Suomessa juoppouden kasvuaikaa. Renkien ja piikojen palkkaan kuului laajalti lasi paloviinaa aamulla, päivällä ja illalla. Vuoden 1747 asetus, joka määräsi viinapannuveron joka talolle, poltettiin sitä viina tai ei, kiihdytti tuotantoa myös Ristiinassa.

Vuonna 1757 pitäjässä oli jo 70 virallista viinapannua sekä tuntematon määrä epävirallisia. Vahva paloviina liittyi kasteeseen, hautajaisiin, häihin ja jumalanpalveluksiin. Professori Vilkuna arvioi, että 1700-luvun Suomessa noin puolet miespuolisesta kirkkoväestä oli usein humalassa ja muu väki lievässä. Hän kuvaa ilmiötä termillä kirkkokänni.  

Joskus meni ihan lekkeriksi. Vuonna 1723 eräs vaimoihminen(viite 2) oli tuonut Ristiinan kirkkoon naisten puolelle jakoon oman lekkerin, eli kahdeksan litraa paloviinaa. Asiaan kiinnitettiin huomiota, koska kyseessä oli piispantarkastusmessu. Paloviinaa myytiin ja nautittiin laajalti sunnuntaisin kirkonmäellä.

Vuoden 1723 piispantarkastuksessa kuitenkin paheksuttiin, että suntio möi paloviinaa jumalanpalveluksen aikana, vaikka se oli ainoa myyntirajoitus. Lopullisesti paloviinan keitto kiellettiin suomalaisilta herätysliikkeiden ja raittiustyön ansiosta vuonna 1866. Sen jälkeen sitä kutsuttiin pontikaksi. 

Lizelius palkkasi itse koulumestarin ja lupasi puoli kiloa voita jokaisesta lukemaan oppineesta.

Ristiinasta tavoiteltiin kaupunkia – kuninkaita vieraili pitäjässä

Jäätävin, mutta osin myös ansiokas, oli 1700-luvun viimeinen kirkkoherra Samuel Lizelius. Hän oli kustavinsodassa Venäjää vastaan ansioitunut, mutta henkisesti vammautunut sotapappi. Hän sai, ilman hakemusta, 34-vuotiaana kuninkaalta Ristiinan kirkkoherran valtakirjan.

Lizeliuksen aikana Ristiinassa kävi kuninkaallisia vieraita. Kustaa III vieraili Ristiinassa vuonna 1790 ja perusti pitäjään laivastoaseman, ja Kustaa IV Aadolf sekä kuningatar Fredrika vierailivat seurakunnassa vuonna 1804. Vesistöjen Ristiinasta oli tarkoitus tulla alueen kaupunki erään Saimaan pussin pohjalla olevan kyläpahasen sijasta.  

Lizeliuksen aikakautta raastoivat kuitenkin loputtomat riidat ja oikeustaistelut pitäjäläisten kanssa. Valistushenkisenä hän kuitenkin pyrki edistämään lukutaitoa. Koko 1700-luvun seurakunta oli ollut ilman koulumestaria, ja lukutaito oli heikkoa, vaikka papit ja lukkarit yrittivät edistää sitä kinkereillä ja rippikoulussa.

Kyllästyttyään pitäjäläisten kitsauteen Lizelius palkkasi itse koulumestarin ja lupasi puoli kiloa voita jokaisesta lukemaan oppineesta. Lukutaito alkoi edistyä Ristiinassa, vaikka pitäjän miehet näkivät koulumestarin joutosyöttiläänä. 

Lizelius oli ilmiantanut kuningasta vastaan kapinoivia suomalaisia upseereita (Anjalan Liitto) ja pelkäsi kostoa. Ilmeisesti Anjalan miehet pahoinpitelivät hänet Ristiinassa pahasti, eikä hän uskaltanut asua Tukialan pappilassa, vaan rakennutti syrjäiseen Mieluanniemeen ampumaikkunoilla varustetun kahdeksankulmaisen rakennuksen ja kaadatti metsän ympäriltä pois. Tuomiokapitulin oli pakko erottaa kirkkoherra – ”syynä aistien harhat ja oikea ilkeämielisyys”.   

Kehittyvää Venäjän Suurruhtinaskunnan aikaa 1800-luvulla

Seuraava vuosisata toi merkittävää kehitystä, ja savuhormit, peruna ja peltoviljely yleistyivät. Metsien arvo puumateriaalina nousi kohisten kaskenpolttamiseen verrattuna. Pitäjässä oli oma koulumestari ja kätilö. Kunta ja seurakunta erotettiin Suomessa toisistaan vuonna 1865 kunnallisasetuksella, ja työnjako toimijoiden välillä selkiintyi vähitellen.

Kinkereiden, kiertokoulujen ja vuonna 1866 perustetun kansakoululaitoksen kautta lukutaito vahvistui edelleen. Vaurastumisen myötä kodeissa oli Raamattuja, ja herätysliikkeiden kautta ajatukset yksilön ja Jumalan suhteesta vahvistuivat.

Ristiinan kirkko rakennettiin nykyiseen loistoonsa, ja väkiluku nousi yli 6 000 asukkaaseen. Myös kaipuu raittiudesta koko kansakunnassa vahvistui. 

Lähteitä ja kirjallisuutta: 

Viite 1: Mikkelin Maakunta-arkisto, Ristiinan kirkon arkisto, pitäjänkokouksen pöytäkirja 29.11. 1790.
Viite 2: Mikkelin Maakunta-arkisto, Ristiinan kirkon arkisto, piispantarkastuksen pöytäkirja 10.3. 1723

Aalto Seppo, Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina, 1996
Laasonen Pentti, Suomen kirkon historia 2, 1991
Pinomaa Lennart, Ristiina 1649–1949, 1949
Pirinen Kauko, Savon historia II, 1982
Pulkkinen Katri, Ristiinan Mieluan menneisyyttä, 1988
Ristiinan entisyyttä ja nykypäivää, Helsingin Ristiina-Seura ry, 1973
Suolahti Gunnar, Suomen pappilat 1700-luvulla, VII Savupirtistä kartanoon, 1912
Vilkuna Kustaa, Juomareiden valtakunta 1500–1850, 2015
Vilkuna Kustaa, Viha Perikato Katkeruus ja kertomus Isovihasta, 2005
Wirilander Hannele, Mikkelin Pitäjän historia, 1982 Wirilander Hannele, Ristiinan historia 1, 1989