Kun nöyryyden ihannointi kadotti diakoniasta johtajuuden – diakonian käsitteen kriittistä arviointia

Teksti Esko ryökäs kuvat Väinö Kannisto/Helsingin kaupunginmuseo, Jobi arkisto

Diakoniasta puhutaan kirkossa usein myönteisin ja itsestään selvin sanoin. Se yhdistetään palvelemiseen, nöyryyteen, auttamiseen ja lähimmäisen rinnalla kulkemiseen. Uusimman tutkimusartikkelini myötä jouduin kuitenkin jälleen kerran kysymään, onko diakonian käsite todella niin viaton ja sisällöltään selvä kuin usein oletamme. Keskeinen havainto on, että myös diakonian historiaan on kietoutunut ideologisia vaikutteita, jotka ovat ohjanneet sitä, miten tehtävä, työntekijyys ja kristillinen palvelu on ymmärretty.

Ideologia ei jää teologian ulkopuolelle

Tutkimuksessani tarkastelin erityisesti saksalaisen Hermann Wolfgang Beyerin vuonna 1935 julkaistua diakoniaa käsittelevää artikkelia Theologisches Wörterbuch zum Neuen Testament” -sanakirjassa. Siitä tuli erityisen vaikutusvaltainen teossarjan englanninkielisen käännöksen Theological Dictionary of the New Testament vaikutuksen kautta.

Beyerin tulkinta ei jäänyt vain oman aikansa ilmiöksi, vaan on vaikuttanut pitkään siihen, miten diakoniaa ymmärrettiin ja ymmärretään teologiassa ja kirkollisessa keskustelussa. Juuri siksi sillä yli 90-vuotiaalla artikkelilla on merkitystä vielä nytkin.

Yksi tutkimukseni perusteeseistä on, että teologiset käsitteet eivät synny tyhjiössä. Niitä muovaavat myös aikakauden aatteet, valtasuhteet ja kielenkäyttö. 1930-luvun Saksassa tämä tarkoitti sitä, että teologinen ajattelu ei ollut erillään tuon ajan autoritäärisestä ilmapiiristä, johtajaperiaatteesta eikä antisemitistisestä puhetavasta. Beyerin diakoniatulkinnassa tämä näkyy sekä hänen argumenttinsa rakenteessa että hänen käyttämässään kielessä.

Beyer kavensi diakonian sisältöä

Tutkimuksessani vertasin Beyerin ajattelua häntä hieman aiemmin kirjoittaneen Wilhelm Brandtin näkemyksiin. Tämä vertailu oli hyvin paljastava. Brandtilla diakoniaan liittyy jännite: samaan kokonaisuuteen voivat kuulua sekä palvelu että johtajuus. Kristillinen toimija voi olla yhtä aikaa vastuunkantaja ja palvelija. Johtajuus ei siis häviä diakonian piiristä, vaan saa toisenlaisen luonteen: vallan tavoittelun sijaan korostuu tapa käyttää vastuuta toisten hyväksi.

Beyerillä tämä jännite katoaa lähes kokonaan. Hänen yksipuolittuneessa tulkinnassaan diakonia alkaa merkitä ennen kaikkea alistumista, uhrautumista ja kärsimykseen asti ulottuvaa palvelemista. Samalla korostuu ajatus siitä, että oikea kristillinen asenne on asettua toisten käyttöön mahdollisimman täydellisesti, jopa oman itsen sivuuttamiseen asti. Tämä ei ole vain pieni painotusero. Kun diakonia määritellään tällä tavoin, myös käsitys työntekijästä alkaa muuttua.

Millaista diakoniatyöntekijää ihannoidaan?

Pidän tässä olennaisena juuri sitä, että diakonian käsite ei vaikuta vain siihen, miten yhtä sanaa selitetään, vaan myös siihen, millaista työntekijyyttä kirkossa aletaan pitää oikeana. Jos diakonia ymmärretään ensisijaisesti nöyräksi auttamiseksi, itsensä uhraamiseksi ja toisten tahdon alle asettumiseksi, samalla syntyy myös tietty työntekijäihanne. Hyvä diakoniatyöntekijä näyttäytyy silloin helposti ihmisenä, joka ei johda, ei käytä vahvaa toimijuutta eikä tuo omaa harkintaansa näkyvästi esiin.

Uusin varhaisen kirkon ajan diakonia-sanaan liittyvien toimintojen tutkimus – erityisesti Deacons and Diakonia -kirjat – osoittaa, että diakonit olivat hyvin usein merkittäviä johtajia. Nämä tulkinnat ovat vain vuosikymmenten ja -satojen aikana varsin tehokkaasti joko jääneet unholaan tai jopa aktiivisesti piilotettu.

Jos diakoniaa katsotaan vain alhaalta käsin, palvelutehtävänä ilman johtamisen, arvioinnin ja suunnan näyttämisen ulottuvuutta, sen koko sisältö kaventuu.

Miksi tätä pitäisi arvioida nyt?

Siksi pidän tärkeänä, että diakonian käsitettä arvioidaan nykyään aiempaa kriittisemmin. Kriittisyys ei tässä tarkoita diakonian vastustamista, vaan sen historian tunnistamista. Jos käsitteen taustalla on ideologisia kerrostumia, ne on syytä tehdä näkyviksi. Historialla on väliä: kun diakoniaa on selitetty autoritäärisen ajan käsitteillä, myös nykyinen puhe voi kantaa niiden kaikuja.

Tämä on ajankohtaista myös siksi, että sekä luterilaisessa että ortodoksisessa kirkossa käydään parhaillaan keskustelua diakonian ja diakonian viran kehittämisestä. Jos diakonia ymmärretään liian kapeasti, kavennamme samalla kirkon omaa itseymmärrystä. Kristillinen lähimmäisen rakastaminen, diakonia, ei ole vain hiljaista auttamista tai itsensä uhraamista. Se on myös vastuunkantoa, yhteisöjen rakentamista, harkintaa, tulkintaa ja toisinaan johtamista. Se voi tarkoittaa lähimmäisen konkreettista auttamista, mutta myös kykyä nähdä rakenteellisia epäkohtia ja toimia niiden muuttamiseksi.

Arvovaltaisinkaan teologinen esitys ei ole automaattisesti ideologisesti viaton. Myös kirkollinen kieli kantaa mukanaan aikansa painolastia.

Teologisia käsitteitä pitää lukea tarkasti

Tutkimukseni laajempi opetus on, että teologisia käsitteitä on syytä lukea tarkasti ja historiallisesti tietoisesti. Arvovaltaisinkaan teologinen esitys ei ole automaattisesti ideologisesti viaton. Myös kirkollinen kieli kantaa mukanaan aikansa painolastia. Diakonian kohdalla tämä merkitsee sitä, että meidän ei pidä tyytyä toistamaan tuttua puhetta nöyryydestä ja palvelemisesta kysymättä, mitä kaikkea näihin sanoihin historian aikana on ladattu. Vasta silloin voimme käyttää käsitettä vastuullisesti ja avata diakonialle myös sellaisia ulottuvuuksia, jotka yksipuolinen tulkintaperinne on painanut varjoon.

Diakonian arvo ei vähene siitä, että sen historiaa tarkastellaan kriittisesti. Päinvastoin. Kriittinen tutkimus voi auttaa vapauttamaan diakonian liian kapeista tulkinnoista ja palauttamaan siihen sellaista rikkautta, joka on vuosikymmenten aikana jäänyt yksipuolisen puhetavan varjoon. Siksi pidän tärkeänä, että diakoniaa ei tarkastella vain hyvän tahdon käsitteenä, vaan myös historiallisena ja teologisena käsitteenä, jota on voitava arvioida uudelleen.