Pitääkö olla huolissaan? – Henri Mäki-Kahman mukaan Kirkkohallituksen muutosneuvottelut eivät lupaa hyvää kirkon koulutustaakan purkamiselle
Kirkon työntekijän arjessa on kirjoittajan mukaan paljon sellaista, johon peruskoulutus ei välttämättä vastaa, joten täydentävälle koulutukselle on kriittinen tarve.
Teksti Henri Mäki-Kahma
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kirkon työtä tekevien ympärillä pyörii yhtä aikaa poikkeuksellisen monta isoa kysymystä.
Kirkkohallituksen muutosneuvottelut, kirkon rekrytointikriisi ja työntekijöiden hurja eläköitymistahti ovat nousseet esiin niin puheenvuoroissa kuin käytäväkeskusteluissakin. Näiden ilmiöiden sisällöstä, ja ennen kaikkea niiden yhteisvaikutuksesta, olisi mahdollista vetää lukemattomia eri johtopäätöksiä.
Yksi näkökulma on kuitenkin jäänyt yllättävän vähälle huomiolle: tulevaisuuden koulutustaakka.
Kirkon nuorisotyönohjaajan koulutus on omalla ajallaan valmistanut opiskelijaa hyvin olennaisiin asioihin. Se on opettanut kohtaamaan ihmisen, kulkemaan hänen rinnallaan ja tarjoamaan tukea elämän eri vaiheissa.
Koulutus on antanut myös hyvän teologisen pohjan, joka tukee rukous- ja hartauselämän rakentamista sekä kasteopetuksen toteuttamista esimerkiksi rippikouluissa. Lisäksi opintoihin sisältyy laaja kirjo elämän ilmiöitä: mielenterveys, päihteet, vammaisuus, vanhuus, nuoruus ja sosiaalipolitiikka tulevat opiskelijalle tutuiksi. Tässä kaikessa on paljon sellaista, mistä kannattaa pitää kiinni.
Samaan aikaan kirkon työntekijän arjessa on, erityisesti nuorisotyön näkökulmasta, myös paljon sellaista, johon peruskoulutus ei ainakaan riittävällä tasolla valmista.
Yksi ensimmäisistä, ja ehkä suurimmista, haasteista on työajaton työ, johon ei ole rakennettu kovinkaan selkeitä rakenteellisia rajoja tai jarruja. Onneksi tarjolla on erilaisia koulutuksia ajankäytön hahmottamiseen ja jatkuvan riittämättömyyden tunteen sietämiseen, sillä ilman niitä moni palaa loppuun jo varhaisessa vaiheessa työuraansa.
He kaikki tarvitsevat perustutkintojen päälle tulevaa koulutusta, jotta työ olisi mahdollista tehdä kestävästi ja laadukkaasti.
Työajattomuus on kuitenkin vain yksi esimerkki.
Sen lisäksi työntekijä saa nopeasti huomata tarvitsevansa taitoja, jotka eivät automaattisesti synny tutkinnon myötä: kalenterin hallintaa, budjettien ja talouslukujen ymmärtämistä, työpaikan sekä kirkon sääntöjen ja käytäntöjen tuntemista sekä palkkioiden ja laskujen käsittelyä.
Ja tietenkin kaiken tämän päälle tulevat lukemattomat sähköiset järjestelmät ja alustat, jotka jokaisen tulisi hallita siihen asti, kunnes ne vaihdetaan seuraavaan, lähes samanlaiseen mutta käyttölogiikaltaan täysin erilaiseen.
Työntekijöiden eläköitymisen myötä kirkkoon tarvitaan ja toivottavasti myös saadaan uusia työntekijöitä. He kaikki tarvitsevat perustutkintojen päälle tulevaa koulutusta, jotta työ olisi mahdollista tehdä kestävästi ja laadukkaasti.
Samaan aikaan Kirkkohallituksen muutosneuvottelut tulevat väistämättä vaikuttamaan kirkon koulutuskalenteriin, siihen kokonaisuuteen, joka on tähän saakka ansiokkaasti tarjonnut juuri tätä täydennyskoulutusta.
Kirkko ei kilpaile työntekijöistä vain arvoilla ja kutsumuksella.
Kirkon rekrytointikriisin keskellä olemme tilanteessa, jossa kirkon vetovoimaisuus joutuu todelliseen puntariin.
Diakoniatyöntekijöiden ja nuorisotyönohjaajien taustalla olevat tutkinnot, kuten sairaanhoitajan, sosionomin tai yhteisöpedagogin koulutukset, ovat nimittäin haluttuja myös muualla työmarkkinoilla.
Kirkko ei kilpaile työntekijöistä vain arvoilla ja kutsumuksella, vaan myös rakenteilla, tuella ja osaamisen kehittämisen mahdollisuuksilla.
Pitääkö siis olla huolissaan? Aina kai jonkin verran pitää. Toisaalta on myös syytä luottaa siihen, että ratkaisuja etsitään niin nykyisten kuin tulevienkin työntekijöiden kouluttamiseen.
Onko kyseessä uhka vai mahdollisuus? Todennäköisesti molempia.
Koulutustarpeiden täyttäminen vie aikaa, mutta samalla käsillä on mahdollisuus aivan uudenlaiseen yhteistyöhön. Parhaassa tapauksessa rakennetaan entistä vahvempaa koulutuskulttuuria, josta paikkansa löytää Kirkkohallituksen lisäksi isot seurakuntayhtymät, tuomiokapitulit, järjestöt ja liitot.
Kirjoittaja on Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.
