Kirkkoherran valinta pitää päivittää nykyaikaan

Teksti Mikko Sulander kuvat Mikko Sulander, Jobi

Käsittelen tässä artikkelissa kirkkoherran rekrytointia kelpoisuuden näkökulmasta. Ensimmäinen näkökulma on sopivuus, joka sinänsä on yleinen virkamiesoikeudellinen termi, mutta josta kirkollisessa lainsäädännössä on säädetty erikseen. Toinen on kielto hakea samanaikaisesti useampaa kirkkoherranvirkaa. Jälkimmäinen on ongelmallinen, ja selitän myöhemmin miksi.

Kelpoisuus on yksi kirkkoherran valinnan olennainen kysymys. Kysymys on siitä, kuka hakijoista voi ylipäätään tulla valituksi virkaan. Tästä on käytetty mielikuvana urheilukilpailujen karsintarajaa. Kirkkoherranvaalin karsinnasta, jossa toimitsijoina ovat tuomiokapitulit, pääsevät jatkoon vain karsintarajan ylittäneet.

Kelpoisuus tai pätevyys on pääosin yksiselitteistä. Kirkkoherran virkaan vaaditaan tietyt tutkinnot, ja jokaisen kirkkoherraksi hakeutuvan on annettava selvitys terveydentilastaan. Harvinaisissa tapauksissa edellytetään rikosrekisteriotteen esittämistä.

Kuka on sopiva kirkkoherraksi?

Sopivuudessa on kyse yleensä sen pohtimisesta, kuka olisi sopivin tehtävään. Mutta onko tällä sopivuudella joku alaraja? Kirkolliskokouksen mukaan on. Kyse on niin sanotusta harkinnanvaraisesta hylkäämisperusteesta, joka antaa tuomiokapitulille mahdollisuuden todeta, etteivät henkilön kyvyt ja taidot tule riittämään mainittuun kirkkoherrantehtävään. Tämä siitäkin huolimatta, että hänellä on tehtävään muodollinen kelpoisuus eli tarvittavat todistukset (KJ 8:20.2).

Hylkäysperuste periytyy vuoden 1964 kirkkolaista. Siinä todettiin, ettei henkilöä, jolta puuttuvat viran hoitoon vaadittavat ominaisuudet, tule valita kirkkoherran virkaan. Ajatus kopiotiin vuoden 1993 kirkkojärjestykseen. Tuolloin viitattiin yleiseen virkamiesoikeudelliseen ajatukseen, että hakijalla tulee olla tietyt vähimmäistason olevat kyvyt ja taidot. Ajatus on looginen ja ymmärrettävä sillä kirkkoherran tehtävä on vaativa työyhteisön ja seurakunnan johtajan tehtävä. Tehtävässä on voitava odottaa vähimmäistason ylittävää osaamista ja valmiutta. Tähän harkintaan tuomiokapituleille haluttiin antaa työkalut.

Vuoden 2003 korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu lopulta asetti riman nykyiselle tasolleen – eli varsin alas.

Harkinnanvarainen hylkäämisperuste on ollut tuomioistuimen testissä useamman kerran. Vuoden 2003 korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu lopulta asetti riman nykyiselle tasolleen – eli varsin alas (KHO 2003:39). Oikeuden mukaan sinänsä kelpoinen henkilö voitaisiin todeta epäpäteväksi vain, jos syyt ovat vakavia ja selvästi todettavia. Hieman mutkat oikoen voidaan todeta, että mikäli henkilö todennäköisesti ja ilmeisesti tulisi saamaan potkut virastaan, on hän kelvoton virkaan.

Virheellinen laintulkinta

Tämä KHO:n ratkaisu on ohjannut kirkkoherrojen kelpoisuutta myöhemmissä ratkaisuissa. Harmillisen asiasta tekee se, että ratkaisu perustuu virheelliseen laintulkintaan. Korkein hallinto-oikeus ei ilmeisesti tuntenut lainkaan kirkkojärjestyksen esitöitä, joissa kirkolliskokouksen tahto oli ilmaistu. Sen sijaan KHO päätyi nk. sanamuodon mukaiseen tulkintaan, jossa se hyvin kyseenalaisella tavalla rinnasti kelpoisuuden ja irtisanomisperusteet toisiinsa. Vain vakavat syyt voisivat johtaa kelpoisuuden epäämiseen, vaikka tämä ei ollut säätäjän tahto.

Harkinnanvarainen hylkäysperuste ei aivan jäänyt vaille käyttöä. Se on ollut käytössä tilanteissa, joissa kirkkoherranvirkaa hakeva (mies) on ilmoittanut kieltäytyvänsä yhteistyöstä naispuolisen papin kanssa. Itseasiassa jo se, ettei henkilö ole kysyttäessä asiasta antanut selvää vastausta, on ollut kelpoisuuden este.

Ongelmallinen kelpoisuusehto

Erikoinen ja ainutlaatuinen kelpoisuusehto on ollut kielto hakea samaan aikaan useampaa kirkkoherranvirkaa. Tämä kielto aktivoituu niin kutsutussa kansanvaalissa, jossa mukanaolevat eivät saa hakea vaalisijoille asettamisen jälkeen muita kirkkoherran tai kappalaisen virkoja. Vaalista poisjättäytymisellekin tulee olla erityiset perusteet. Keskimäärin tämä on tarkoittanut 5–8 kuukauden kelpoisuuden menettämistä mainittuihin virkoihin.

Jokaisella on perustuslain mukaan oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä.

Tätä ratkaisua kyseenalaistettiin jo säätämisvaiheessa, ja se onkin perustuslain vastainen. Jokaisella on näet perustuslain mukaan oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä. Tällä tarkoitetaan myös oikeutta päästä julkiseen virkaan. Sinänsä tätä oikeutta voidaan rajoittaa – esimerkiksi vaatimalla tietty koulutus – mutta ehtojen on oltava kohtuullisia ja yhdenvertaisia.

Karenssisopimus vaatii painavat syyt

Suomessa tunnetaan tilanne, jossa henkilön viranhaku voidaan kieltää määräajaksi. Kyseessä on karenssisopimus, jollaisia solmitaan esimerkiksi tilanteissa, joissa henkilöllä on pääsy tietoon, jota hän voisi hyödyntää toisen työnantajan palveluksessa. Tällaisen rajoituksen maksimikesto on 12 kuukautta, ja siltä ajalta maksetaan henkilölle korvaus.

Karenssisopimuksella yksilön perusoikeutta voidaan rajoittaa, kun perusteena on yhteiskunnallisesti ja esimerkiksi maanpuolustuksen kannalta painava syy.

Oikeuksia rajoitetaan organisaation kustannuksella

Kirkkoherranvaalissa hakukielto perusteltiin itse hakuprosessilla. Nähtiin, että pitkä ja monivaiheinen hakuprosessi vaarantuisi, jos henkilöt eivät sitoutuisi vain yhteen vaaliin tai voisivat jättäytyä kesken pois. Yksilön oikeuksia rajoitetaan siis organisaation kustannuksella.

Perustuslaista poikkeamiselle tulisi olla erityiset perusteet. Tämän olemme huomanneet esimerkiksi nk. rajalakia tai koronarajoituksia säädettäessä. Kaikkein ongelmallisin kohta liittyy kuitenkin itse säätämistapaan. Perusoikeuksista tulee säätää poikkeavassa menettelyssä eduskuntalailla. Kirkkoherranvaalin hakukielto on säädetty kirkkojärjestyksessä, joka ei ole eduskuntalaki. Asiaa ei myöskään voida sulkea kirkon uskonnonvapauden piiriin. Korkeimman oikeuden mukaan virkavalinta ei ole uskonnonharjoitusta (KKO 2001:9).