Huolenpidon kohteena

Teksti Jyrki Koivikko kuvat Pekka Ala-Pietilä , Jyrki Koivikko

Ajattelen aika yksinkertaisesti, että saamani kirkolliset siunaukset ja vihkimykset ovat ohjanneet elämäni kulkua. Kaste marraskuussa 1944, konfirmaatio elokuussa 1960, avioliittoon vihkiminen joulukuussa 1968, pappisvihkimys aprillipäivänä 1970 ja piispaksi vihkimys huhtikuussa 1991.

Edessä on vielä hautaan siunaaminen. Sen ajankohtaa en onneksi tiedä, vähän pelkään. Kaikissa näissä hetkissä olen ollut muiden ihmisten varassa ja Jumalan hyvyyden kohteena.

Kutsu yliopistolle assistentiksi vuonna 1970 avasi tien teologin kiehtovalle uralle. Yliopistoyhteisö oli mieluisa. Sai pohtia elämän tärkeitä kysymyksiä. Jumalan todellisuus on ymmärryksen ylittävä salaisuus ja loppumaton ihmettelyn aihe.

Usko ja epäily

Ihmisten kärsimysten ja ahdistusten kohtaaminen on koetellut ja varmaan muuttanutkin minua. Esimerkiksi Estonian uppoaminen ja Aasian tsunami olivat selittämättömän suuria kärsimyksiä. Oli pakko kysyä, nukkuiko Jumala, vaikka tokihan minä uskoin, että Hän näkee ja tietää kaiken. Nukkuihan Jeesuskin, kun opetuslapset olivat merihädässä.

Miksi Jumala sallii niin paljon pahaa? Sitä me emme käsitä. Kärsimyksen ja surun keskellä riittää, että on läsnä ihmisten rinnalla, itkee itkevien kanssa. Kun Kristus kohtasi kärsivän ihmisen, hän ei selitellyt. Kuunteli, lohdutti, armahti.

Miksi Jumala sallii niin paljon pahaa? Sitä me emme käsitä.

Vuosien aikaiset epäilykset ovat kohdistuneet eniten itseeni, ajatuksiini, tekoihini, puheisiini, uskooni. Olenko ollut rehellinen? Olenko rakastanut? Olenko pysynyt totuudessa? Olenko kunnioittanut toisia? Virsi on usein rohkaissut: ”Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.”

Peilikuvani on usein ollut vino ja säröinen. Olen kuitenkin yrittänyt luottaa siihen, että Jumala ei ole unohtanut minua. Usein Hän viipyy tai vaikenee, mikä koettelee kärsivällisyyttä. Silloin muistan psalmeja, joissa huudetaan Jumalan puoleen, vaikka kaikki näyttää synkältä.

Ilo omasta perheestä

Rouvani Anja-Tuulikki on elämäni suurimpia iloja. Hän on sietänyt ja sparrannut minua eikä ole vielä nostanut rappuun. Olemme kiitollisia kahdesta rakkaasta lapsesta, Laurasta ja Jaakosta. Isän virkaa minun olisi pitänyt hoitaa paremmin, antaa enemmän aikaa ja korvia.

Nyt vaarina olen parhaassa virassa, jonka mies voi saada: kaksi elämää ymmärtävää fiksua aikuista lasta ja neljä hurmaavaa lastenlasta. Mistä olisimmekaan jääneet paitsi, jos heitä ei olisi. Elämä on lahja.

Äidin poika

Omaa äitiäni olen ikävöinyt ison osan elämästäni. Olin yhdeksän, kun hän kuoli. Äidin kuolema oli isälle niin vaikea kokemus, ettei meillä kotona äidistä juurikaan puhuttu. Kun ei muisteltu, emme me pojat myöskään muistaneet.

Myöhemmin löysin äidin ja isän kirjeitä. Oli kummallinen kokemus, että kirjeiden kautta voi tuntea olleensa äidille rakas. Aika hurjia me pojat olimme, tappelimme ja riehuimme. Mutta äiti ymmärsi, otti syliin, hymyili – ja lauloi kauniita Siionin Kanteleen lauluja.

Jos olisi mahdollista, kysyisin tänään: mitä sinulle kuuluu, äiti rakas? Haluaisin halata ja jakaa kanssasi elämän ilot ja murheet. Kertoisin, mitä elämässäni on tapahtunut. Kysyisin, mitä sinne taivaaseen kuuluu.

Olisi isä voinut vähän kehua

Isääni suhde oli monimutkaisempi. Yhtäältä ihailin häntä, toisaalta kapinoin aika lujasti. Olimme molemmat kärsimättömiä ja ankaria, eikä isä aina luottanut minuun. Ajan tavan ja luonteensa mukaisesti hän ei juurikaan kiittänyt eikä kehunut, vaikka mielestäni joskus olisi ollut aihetta.

Varsinkin äidin kuoleman jälkeen otimme mittaa toisistamme, välillä aivan fyysisestikin. Äiti ei ollut enää tasoittelemassa. Kun vanhenin, lempeys isää kohtaa lisääntyi. Hänellä oli omat taakkansa ja murheensa.

Saarnamiehenä isäni oli yliveto, innostunut, ei meinannut pöntössä pysyä. Jumalan armoa hän ei säästellyt, vaikka ei aina osannut antaa sitä itselleen. Jonkinlaista kilpailua ja vertailua meidän välillämme taisi olla. Luulen kyllä, että teologina ja tutkijana olin lopulta häntä vähän etevämpi, mutta en sitä hänelle koskaan sanonut.

Enemmän sallivuutta ja avoimuutta

Uskon, että kirkon merkitys tänään on suurempi kuin julkisuudesta voi joskus päätellä. Koko yhteiskuntamme on luterilaisen kristillisyyden läpäisemä, vaikka se ei aina näy ulkonaisena hurskautena. Elämän käännekohdissa kristinusko paljastuu merkitykselliseksi. Kuolinilmoituksissa näkyy edelleen usein risti.

Toivon, että positiivista uskonnonvapautta arvostettaisiin enemmän. Vapauteen kuuluu sekä oikeus erota kirkosta että oikeus tunnustaa omaa uskoa ja ilmaista se julkisesti. Uskonnot kuuluvat inhimilliseen elämään eikä niitä pidä työntää pelkän yksityisyyden piiriin. Tarvitsemme enemmän sallivuutta ja avoimuutta. Jos annamme muslimeille oikeuden harjoittaa uskontoa, niin kyllä kai me voimme itsekin olla avoimesti kristittyjä. Haluan kunnioittaa ateisteja ja toivon vastavuoroisuutta, kohteliaisuutta ja keskinäistä kunnioitusta.

Kirkko olkoon kirkko

Mielestäni kirkon suurin haaste on pysyä kirkkona, uskonnollisena ja hengellisenä yhteisönä.

Viime aikoina on voimistunut ajattelutapa, jonka mukaan kirkon tulisi keskittyä moraalikysymyksiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Luterilaisessa perinteessä on kuitenkin korostettu luonnollisen moraalilain arvoa. Ihminen osaa luonnostaan erottaa hyvän pahasta, vaikka ei aina toimikaan oikein. Kirkko ei ole kasvatuslaitos eikä moraalipoliisi. Lähimmäisenrakkauden ymmärtää myös fiksu pakana.

Jos kirkko keskittyy vain moraaliin, Jumalan armo ja anteeksiantamus voivat unohtua. Esimerkiksi seksuaalisuutta koskevat kiistat voivat vallata ihmisten mielet niin, että tärkein eli armon kuuluminen kaikille voi jäädä sivuun. Jeesus ei ollut hyvän käytöksen opettaja, vaan Hän tuli syntisiä ja sairaita varten.

Kiistely karkottaa ihmisiä

Kiistat ja vastakkainasettelut ovat viime vuosina vallanneet liikaa tilaa. Ääri-ilmiöt ovat voimistuneet sekä yhteiskunnassa että kirkossa. Kärsivällisyys, suvaitsevaisuus ja halu kuunnella toisella tavalla ajattelevia ei ole muodissa.

Aihetta katsoa peiliin on sekä konservatiiveilla että liberaaleilla.

Aihetta katsoa peiliin on sekä konservatiiveilla että liberaaleilla. Olisi hyödyllistä, jos osaisimme useammin kokoontua samoihin huoneisiin, olla avoimin korvin, kysyä enemmän kuin väittää. Lisää dialogia ja vuoropuhelua kaivattaisiin.

Ekumenia on laimentunut

Kirkkojen välinen yhteistyö on yhteistä syventymistä uskoon ja Jumalan tahtoon. Jos kirkko riitelee, ihmiset kaikkoavat. Jeesus taisi aavistaa, että hänen seuraajansa joutuvat kiistoihin. Siksi hän rukoili, että hänen oppilaansa pysyisivät yhdessä. Rukousta tarvitaan.

Ekumeeninen innostus tuntuu viime vuosina haalistuneen. On kiinnostuttu enemmän omasta brändistä. Yhteinen totuuden tavoittelu on jäänyt sivummalle. Elämmekö varsinkin lännessä ja pohjoisessa liian hyviä aikoja?

Moskovan patriarkka Kirill

Tunsin Kirillin jo 1990-luvun alussa. Pidin häntä älykkäänä ja lahjakkaana kirkonmiehenä, hauskanakin. Kerran hän oli meillä kotona ja rouva tarjosi suppilovahverokeittoa. Kirill tykkäsi ja kertoi, että Venäjällä voidaan syödä kaikkia sieniä, joitakin tosin vain yhden kerran.

En ole tavannut Kirilliä yli kymmeneen vuoteen. Tänään minun on todella vaikea hyväksyä sitä, miten hän tukee Venäjän sotapolitiikkaa Ukrainaa vastaan. Patriarkka tuntuu puhuvan enemmän Putinin kuin Jeesuksen kielellä. Yhteistyölle ei ole tällä hetkellä edellytyksiä.

Äidin iltarukous kantaa läpi elämän

Luulen, että meillä eläkepapeilla voi olla edelleen jotakin annettavaa. Luterilainen pappeus ei pääty eläkkeellä. Ikääntyvässä ja yksinäisessä Suomessa voisimme olla avuksi. Kristus itse ohjeisti meitä huolehtimaan osattomista ja syrjään jääneistä.

Olen joskus väittänyt, että kirkon tärkein toimintamuoto on äidin iltarukous. Se kantaa läpi elämän. Raavas mieskin muistaa sen koko elämän ajan. Arvostan myös kirkollisia toimituksia. Ne ovat mahdollisuus tavoittaa ihmisiä ja välittää Jumalan hyvyyttä. Kunpa muistaisimme toimittaa ne  huolella ja rakkaudella.

Lapsuuden kodissamme luettiin ruokarukous ja iltarukous, laulettiin hengellisiä lauluja, iloisia evankelisia lauluja. Pyhänä käytiin kirkossa. Meno oli arkista ruisleipäkristillisyyttä. Kuri oli luja, mutta Jumalalla ei peloteltu. Siitä olen kiitollinen isälle ja äidille.

---