”On tärkeää, että emme ala jankata samoja kommentteja” – Henri Mäki-Kahma haluaa diakonaattikeskusteluun uutta suuntaa

Teksti Henri Mäki-kahma

Diakonaattikeskustelu näyttäytyy ainakin minulle usein hyvin epämääräisenä möykkynä. Keskustelua on käyty vuodesta 1959, joten tässä vaiheessa on jo käyty monet keskustelut ja ehditty antamaan lausuntoja.

Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT teki aiheesta jäsenkyselyn, josta tein itse johtopäätöksen. Seuraavat rivit ovat minun omaa rivien välistä luettua tulkintaani. Vastaajien joukossa oli kohtalainen osuus vastaajia, joilla ei ole juuri minkäänlaista suhdetta diakonaattiin tai keskusteluun, jota tähän mennessä on käyty.

Vastaajien mukana oli myös joukko, jolla on vahva käsitys siitä, mitä käytännön muutoksia diakonaattiuudistus tuo tullessaan, vaikka ollaan vasta siinä vaiheessa, että teologinen selvitystyö on saatettu loppusuoralle, eikä käytännön asioista ole vielä puhuttu mitään.  

Meidän liittomme tutkimuksesta paljastui kuitenkin, että valtaosalla kirkon kasvatuksen ammattilaisista on suuri toive päästä osaksi diakonaattia. Tämä toive on itsellänikin. Nykyisin toimin maallikkona kirkon nuorisotyössä, toki tehtävääni siunattuna. Haluaisin tästä eteenpäin jatkaa vihittynä Kristuksen palvelijana.

Ajattelen, että se veisi hengellisen elämäni ja olemukseni askeleen lähemmäs alttaria. Sitä kautta toivon, että se toisi lapset ja nuoret, joiden kanssa työskentelen, mukanani askeleen lähemmäs alttaria. Papiksi en kuitenkaan ole pyrkimässä, koska silloin olisin hakeutunut teologiseen tiedekuntaan opiskelemaan. 

Väistämättä uskon, että diakonaattiuudistuksella tulisi olemaan myös käytännön vaikutuksia.

Ne kaksi asiaa – osaaminen ja halu

Jotta tämä suuri toive toteutuisi, tarvitaanko vihkimysvirkaan muuta kuin kaksi asiaa? Riittävä katekeettinen osaaminen, eli osaaminen tarjota hengellistä sisältöä ihmisille siten, että he tuntisivat kristinuskon ydinsisällöt ja löytäisivät niistä oman tapansa olla kristittyjä.

Tämän lisäksi karitatiivinen olemus, eli halu palvella lähimmäistä, joka lähtee uskosta ja rakkaudesta. Ordinaatiokoulutus muokkaisi tämän pohjan hiippakuntien ja seurakuntien tarpeiden mukaiseksi haluamallaan tavalla. 

Väistämättä uskon, että diakonaattiuudistuksella tulisi olemaan myös käytännön vaikutuksia, jotka ovat kuitenkin vasta tulevan keskustelun alla. Mielestäni tässä vaiheessa on tärkeää, että emme ala jankata samoja kommentteja kuin aiemmilla kerroilla ja odota erilaista lopputulosta. Täytyy olla uusia kysymyksiä ja argumentteja, joista rakentaa jotain uutta, eikä toistaa vanhaa. 

Mielestäni tällä hetkellä kirkossa olisi suuri mahdollisuus tunnistaa ja tunnustaa, että lapset ja nuoret tarvitsevat turvallisia aikuisia myös omaksi äänekseen kirkon ylimpiin päättäviin elimiin. Hyvin lyhyen ajan on maailmassa tunnistettu, että lapsuuden ja nuoruuden kehitysvaiheissa on tarpeita, jotka täytyy täyttää, ja tätä on aikuisen ohjattava.

Eli suomeksi: lapset eivät kasva, vaan heidät täytyy kasvattaa, jotta he yltäisivät mahdollisimman tasapainoiseen ihmisyyteen aikuisuudessa. Tätä työtä minä pyrin Kristuksen kirkossa tekemään: saamaan lapset ja nuoret osaksi Kristusta ja kirkkoa. Kristinuskossa on mielestäni pelastuksen lisäksi myös avaimet tasapainoiseen ja hyvään elämään lähimmäisten keskellä, jos lapset ja nuoret osataan oikealla tavalla saattaa aikuisuuteen. 

Lapsia ja nuoria tarvitaan vaikuttajaryhmiin

Minun työtäni, jossa tätä kaikkea yritän toteuttaa, ohjaavat useat tahot kirkon sisällä. Lasten ja nuorten tarpeet muuttuvat maailman muutosten myötä, ja tämä pitäisi osata tunnistaa työtäni ohjaavissa tahoissa.

Yksittäisen lapsen ja nuoren mielipide ei useinkaan vastaa koko ikäryhmän keskiarvoa lasten ja nuorten tarpeista. Tarvitaan siis lapsia ja nuoria vaikuttajaryhmiin ja tutkimuksiin, joissa tuodaan tarpeita kollektiivisesti esiin. Lisäksi tarvitaan aikuisia, jotka tutkivat näitä tarpeita, koostavat ne ja toimivat lasten ja nuorten äänenä kirkossa.  

Eli tuhannen taalan kysymys mielestäni on: miten diakonaattiuudistus saisi kirkon kasvatuksen työtä tekevät askeleen lähemmäs alttaria, ja kuinka saisimme yhä paremmin lasten ja nuorten äänen esiin kirkossa diakonaattiuudistuksen ja sen käytäntöjen tarkistelun voimin? 

Kirjoittaja on Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.