Saarnan asemaa tulee vahvistaa, sanoo emerituspiispa Eero Huovinen

Teksti Jyrki Koivikko kuva Jyrki Koivikko

Piispa Huovinen kannustaa harrastamaan puhetaitoa, sillä jokainen voi parantaa saarnataitoaan, jos vain haluaa. On myös puhuttava selkeästi ja yksinkertaisesti välttäen vierasperäisiä sanoja. Tavoitteena tulee olla, että ihmiset muistavat, mitä saarnassa haluttiin sanoa.

– Olenko valmis näkemään vaivaa asian eteen? Kuukaudessa edistyy vähän, mutta vuodessa jo paljon, Huovinen pohtii.

Tärkeintä on kysyä, mikä on saarnan asia. Saarnalla pitää olla juoni, punainen lanka. Yhdessä saarnassa ei pidä yrittää sanoa kaikkea. Ytimessä on pysyttävä, syrjähyppyjä ja harhailuja on kartettava. Usein saarnassakin vähemmän on enemmän.

– Jos ei ole sanottavaa, ei kannata myöskään sanoa, toteaa Huovinen.

Huovinen pitää tärkeänä, että saarna kirjoitetaan tai vähintään ajatellaan valmiiksi. Kun pappi sitten puhuu, hänen on katsottava kuulijoihinsa ja puhuttava heille. Ulkoa ei saarnaa tarvitse osata sana sanalta, mutta pääjuoni on pidettävä mielessä.

– Katse kohti kuulijaa ja kirkkaasti Kristuksesta ja armosta. Näin ravituksi tulevat sekä kuulija että saarnaaja, Huovinen muistuttaa.

Alttarilla ja saarnatuolissa

Huovinen muistuttaa, että luterilainen pappi hoitaa saarnavirkaa. Alttari on rukouksen, Jumalan sanan ja ehtoollisen paikka, pyhä pöytä – ei esiintymislava.

Liturgiaan kuuluu kaavamaisuutta, mutta mitään ”kaapusulkeisia” messu ei saa Huovisen mukaan olla. Luontevuutta ja mutkattomuutta tarvitaan enemmän, mutta helppoheikiksi ei pidä langeta.

– Lämpöä ja tyyliä – sitä Jumalakin rakastaa, Huovinen kiteyttää.

Huovinen on pohtinut, onko liturgian toimittamisesta tullut papeille myös pakopaikka. Onko käynyt niin, että alttari on, vastoin olemustaan, alkanut syödä tilaa saarnatuolilta, jossa pappi joutuu kovaan työhön?

– On löydettävä ne sanat, joiden avulla armo tulee todeksi tässä ja nyt, kuulijoiden sydämeen, Huovinen muistuttaa.

Piispan mukaan kuulijoiden on koettava, että saarnassa on kysymys heidän elämälleen tärkeistä asioista. Saarna ei ole raamatunhistorian esittelyä, vaan ilosanoman tuomista ihmisten elämäntilanteeseen.

Yksinkertaisesti ja rakkaudella

Huovisen mukaan saarnaajan tulee olla kuulijoittensa ja Jumalan asialla. Tässä saarnaajan on laitettava kaikki omat voimat likoon, mutta omiaan ei saa puhua.

Kuten näyttelijän tulee seurata käsikirjoitusta, saarnaajan tulee seurata kutsumustaan. Kaikessa on kirkastettava Kristusta ja sanottava niin kuin Johannes Kastaja sanoi: ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä.” Luther opetti, että on saarnattava niin, että seitsenvuotias lapsikin ymmärtää.

– Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä yksinkertaisemmin olen yrittänyt puhua, Huovinen lisää.

Saarnaajan tulee tuntea ihmiset, heidän ajatuksensa ja ympäristönsä. Seurakuntalaisia on rakastettava, muuten hommasta ei tule mitään. Pappi ei myöskään saa olla kaiku eikä papukaija, joka toistaa vain sen, mitä ihmiset muutenkin tietävät.

– Kristillisessä uskossa on aina jotain vierasta ja outoa. Jumalan armo ei ole ihmisen keksintö, Huovinen pohtii.

Huovisen mukaan papilla on saarnan jälkeen kaksi kiusausta: ylpistyminen ja masentuminen. Kerran eräs ronski tuttava tuuletti onnistuneen näytesaarnansa jälkeen: ”Perkele, kun pidin hyvän saarnan.”

– En raaskinut heti moittia sanavalintaa onnistumisen hetkellä, Huovinen naurahtaa.