Viidesti kielletty nautintoaine muuttui turhuudesta ja synnistä kirkon työmuodoksi 

Teksti Esko M. Laine kuvat Esko M. LAine

Kahvi rantautui nykyisen Suomen alueelle pääasiallisesti 1700-luvulla. Tuolloin se oli puhtaasti säätyläisten nautintoaine. Vallalla olleeseen merkantilistiseen talousajatteluun kahvi istui huonosti, sillä tuontitavarana sen hankkimiseen kului runsaasti valtakunnan vähiä varoja. Kahvista tuli näin ylellisyystuote, joka kiellettiin Ruotsissa viidesti vuosina 1756–1761, 1766–1769, 1794–1796, 1799–1802 ja 1817–1823. 

Suomalaisen rahvaan keskuuteen kahvi alkoi levitä 1800-luvun alkupuoliskolla. Rahvaan silmissä kahvi oli aluksi ”raskas rahoin surma”, kuten kerimäkeläinen Petteri Makkonen riimitteli ”Kahwirunossaan” vuonna 1839. Kahvin varsinainen läpimurto tapahtui 1840-luvulta alkaen. Sen korkean hinnan vuoksi sanomalehdistössä esiintyi kuitenkin jatkuvia varoituksia kahvin köyhdyttävästä vaikutuksesta.

Esimerkiksi Suomalaisessa valitettiin vuonna 1846 rahvaan tärväävän kaikki rahansa kahviin ja palvelusväenkin alkaneen kieltäytyä sellaisten talojen pesteistä, joissa kahvia tarjottiin vain kerran päivässä ja silloinkin pienestä kupista. Sanomalehtiartikkelien mukaan kahvia juotiin monissa taloissa päivittäin useaan kertaan. Suomettaren vuonna1860 julkaiseman valituksen mukaan rahvaan parissa ”kaikki metsät oli myöty ja rahat kahwina syöty”. 

Kahvin yhdistäminen viinaan vahvisti mielikuvaa sen turmiollisuudesta.

Paloviinakin oli parempi kuin kahvi

Kansan parissa Suomessa kukoisti samaan aikaan runsas paloviinakulttuuri, jonka juuret ulottuivat 1500-luvulle asti. Viinasta tuli 1700-luvulta alkaen olennainen osa rahvaan arkea. Kahvi ei murtanut tätä tapaa, sillä sekin maustettiin usein paloviinalla ”plöröksi”. Kahvin yhdistäminen viinaan vahvisti mielikuvaa sen turmiollisuudesta.

Kristillinen huwittaja julkaisi vuonna 1853 tarinan ”jumalattomasta” perheestä, jonka vierailut sunnuntaisin kirkon sijaan ”kahwi huoneissa” olivat ajaneet köyhyyteen. Kertomuksessa kahvi, köyhyys ja ”jumalattomuus” ovat saman asian eri puolia. Maltillisemmatkin lehdet kuten Suometar rinnastivat vuonna 1853 kahvin ja viinan kehottaen ”niihin tottumattomia” pidättyvyyteen.  

Raittiusliikkeelle kahvi ja paloviina olivat molemmat vihollisia. Kiinnostava yksityiskohta kahvin vastaisessa valistustyössä on vuodelta 1866, jolloin Oulun Wiikko-Sanomissa julkaistiin kotipolton kieltämisen aikaan artikkeli, jossa kirjoittaja nimitti kahvia ”vesilieruksi”, joka oli ajanut monia taloja konkurssiin. Kirjoittaja luonnehti paloviinaa hieman yllättäen ”puhtaasta Jumalan viljasta” poltetuksi juomaksi, joka kohtuullisesti nautittuna oli kirjoittajan mielestä jopa terveellistä. Kahvi oli siis osalle viinaakin paheksuttavampi ”myrkkyjuoma”. 

Hinta pakotti korvikekokeiluihin

Kahvin korkean hinnan vuoksi jo 1840-luvun lopulla alkoi rahvaan parissa esiintyä yrityksiä tuottaa kahvinmakuista korviketta. Sakkolassa kerrottiin erään talonpojan kasvattaneen vuonna 1847 ohraa tähän tarkoitukseen. Suometar kertoi keväällä 1855 kokeesta, jossa kahvipensaan lehtiä teen tapaan liottamalla oli saatu aikaan kelvollista, mutta hinnaltaan huomattavasti halvempaa juomaa. Oulun Wiikko-Sanomat suositteli puolestaan vuonna 1856 sekoittamaan kahviin pietaryrttiä ja ”kärsäruohoja” laihaksi jääneen kahvin maun parantamiseksi.

Kalleutensa vuoksi kahvi oli 1800-luvun lopulle asti juhlajuoma, jota tarjottiin häissä ja pidoissa. Ensimmäinen askel kirkkokahvikulttuurin suuntaan otettiin kinkereissä, jonne väki kyläkunta kerrallaan oli velvoitettu osallistumaan. Talon kunniaan kuului tarjota kinkerivieraille parasta. Tämä johti Ruotsin aikana usein monipäiväisiin pitoihin.

Autonomian aikana kahvi nousi paloviinan rinnalle vieraiden kestityksessä. Niissäkin taloissa, joissa kahvin avokätinen tarjoilu ei tullut kysymykseen, pappi sentään sai kahvia juodakseen. Sanomalehtien 1850-luvulla julkaisemista tarinoista syntyy vaikutelma, että lukupelkoa yritettiin hallita pitämällä pappi hyvällä tuulella ja niin muodoin lempeänä kuulustelijana tarjoamalla hänelle kahvia.

Myös kauppiaat lähettivät papeille toisinaan lahjoina sokerin ja suolan lisäksi kallisarvoista kahvia. Erään vuodelta 1866 peräisin olevan anekdootin mukaan pappi toi mukanaan kahvipannun ja paahdettuja papuja neuvoen kahviin tottumattomalle emännälle, miten sitä keitettiin. Kahvin kiehuttua tämä kuitenkin kaatoi nesteen pois ja tarjosi hämmentyneelle rovastille kupissa vielä kuumat kahvinporot. Tarinan todenperäisyyteen on syytä suhtautua varauksella. 

Kahvimania mursi kritiikin

Rahvaan kahvihimo yltyi 1860-luvulla sellaisiin mittoihin, että Tuusniemellä päätettiin kirkonkokouksessa, että vain varakkaimmat isännät ja emännät saivat nauttia kahvia – hekin vain kupin päivässä. Päätöksen taustalla oli pelko, että katovuosien muutenkin köyhdyttämät seurakuntalaiset tuhlaisivat loput varansa kahviin, minkä seurauksena seurakunnan välttämättä tarvitsema uusi kirkko jäisi varojen puutteen vuoksi rakentamatta. Ajatus kahvin juonnin merkittävästä rajoittamisesta kirkonkokouksessa ei rajoittunut vain Savoon. 

Varoitukset ja valistus eivät johtaneet toivottuun tulokseen, sillä kahvin kulutus kasvoi tasaisesti ja selvästi. Tähän vaikuttivat osin tullipolitiikka ja kasvaneet sadot, joskin kulutuksen kasvu oli nopeampaa kuin tarjonta, mikä piti hintaa korkeana. Kiinnostus kahviin oli merkittävää erityisesti naisväen parissa, jolle ajatukset kahvista luopumisesta tai edes päivittäisen kahvimäärän vähentämisestä kaikuivat kuuroille korville. Kahvimaniaksi kasvanut innostus mursi vähitellen kahviin kohdistuneen kriittisen asennoitumisen 1800-luvun lopussa ja avasi tien kirkkokahvikulttuurille.

Kirkkokahvit leviävät perhepiireistä seuratoimintaan

Lönnrotin 1880 julkaisemassa Suomalais-Ruotsalaisessa Sanakirjassa ”kirkkokahvia” ei esiinny, mutta jo 1889 Uudessa Suomettaressa julkaistussa pakinassa sanaa käytetään siten, että lukija sen ymmärsi ilman selitystä. Käsite lienee siis syntynyt 1880-luvun kuluessa. Tuolloin sillä yleensä tarkoitettiin tapaa kutsua vieraita kirkonmenojen jälkeen kotiin tai huvilalle nauttimaan kahvista ja seurasta. 

Huhtikuussa 1892 Hämeen Sanomat julkaisi ilmoituksen, jonka mukaan joukko nuoria miehiä kutsui Janakkalan kirkkoherran kunnianosoituksena Räikälän taloon ”kirkkokahwille”. Lyhyt ilmoitus sisältää varhaisten kirkkokahvien olennaiset piirteet. Kirkkokahveille kutsun esittivät seurakuntalaiset haluamilleen vieraille tai toisinaan myös papeille. Kirkkokahvit juotiin kuitenkin yleensä vain perheväen kesken kotona tai kauniilla luonnonpaikalla kuten Launeen lähteellä. Kun kahvia tarjoiltiin kaikille, kyse oli yleensä juhlasta tai poikkeustapauksesta. Tällöin kirkkokahvit nautittiin taloissa, juhlakentillä tai kouluissa. Pappiloita lukuun ottamatta seurakunnilla ei olisi ollut tähän tarkoitukseen vielä osoittaa tilojakaan ennen seurakuntatalojen rakentamista. Tapa oli kuitenkin laajenemassa. 

Uuden vuosisadan alussa raittius- ja nuorisoseurat sekä kansanopistot alkoivat järjestää kirkkokahveja omissa tiloissaan. Ne muodostivat luontevan siirtymän kirkosta palaamisen ja sen jälkeisen oman ohjelman välille. Samalla ne osoittavat, ettei kahvia enää 1900-luvun alussa rinnastettu alkoholijuomiin. Ajatus muille kuin ystäville tai vieraille kotona tarjotuista kirkkokahveista alkoi seuratoiminnasta. Myös seurakunnat saattoivat kutsua kirkkokahville silloin, kun oli erityinen syy juhlaan kuten Urjalassa, jossa 1907 juhlittiin kirkonvartijan (suntion) merkkipäivää. Piispantarkastusten yhteydessä järjestettiin myös yleisiä kahvituksia pappiloissa kuten Ilmajoen kappalaisen pappilassa syksyllä 1917.  

Kirkkokahvi-instituutio laajeni 1910-luvulla erillisille ryhmille kohdistuneiksi kestityksiksi. Nurmeksessa 1912 Nuorten kristillisen yhdistyksen retkeilijät saivat kutsun paikallisen rovastin tarjoamille kirkkokahveille pappilaan. Vierailevista ryhmistä kirkkokahvi-instituutio laajeni 1920-luvulla edelleen lähetyskahviloihin ja – iltamiin, joissa tarkoituksena oli kerätä varoja lähetystyöhön ja joissa kahvittelun ohella oli muutakin ohjelmaa. Myös suojeluskuntien ja lottien toimintaan kirkkokahvit kuuluivat luonnollisena osana. Kirkkokahvit institutionalisoituivat 1920–1930-luvuilla perheiden sosiaalisesta tavasta joukkojen kulttuuriksi, jossa martat ja lotat erityisesti kunnostautuivat. Tätä ajanjaksoa voidaan syystä pitää kirkkokahvikulttuurin ensimmäisenä kukoistuskautena. Paikallisseurakuntien messujen päätteeksi tarjoamat, nykyisen kaltaiset kirkkokahvit alkoivat vasta 1960-luvun alussa. Tätä voi nimittää kirkkokahvikulttuurin toiseksi aalloksi. ”Turmion ja turhanpäiväisyyden lähteestä” kehittyi sen myötä tuiki tarpeellinen seurakuntien toimintatapa.