Kaikkien aikojen matka
Rippikoulu houkuttelee kirkkoon uusia jäseniä, mutta iso joukko jättää kirkon täysi-ikäisyyteen mennessä. Ikäryhmäkohtaisissa tilastoissa on kuitenkin nähtävissä valopilkku, eikä sen perusteella sovi vähätellä kirkon työtä lapsien ja varhaisnuorten kanssa.
Teksti Mika Ahjosaari
Istun kokouksessa. Katson tilastoja. Tässä kohtaa joku voisi arvailla että jatkan, että minua unettaa. Mutta ei kyllä uneta, koska olen hitusen ylpeä, käppyräthän näyttävät hyviltä! Olemme koolla rovastikuntamme kaikkien kasvatustyötä tekevien kanssa, eli melkoisen isolla joukolla. Alustusta pitävä kirkkohallituksen edustaja esittelee juuri poimimiaan tilastoja rovastikunnan seurakuntien jäsenmääristä ja rippikoulun kävijöistä. Näyttää oman seurakunnan osalta hyvältä. Rippikoulutyöstä vastuuta kantavana viranhaltijana tämä hymyilyttää minua. On kiva onnistua.
No sitten tulee seuraavat slidet. Seurakunnan jäsenyys ikäryhmittäin. Tämä onkin hämmentävämpää. Rippikoulu on selkeä piikki ja viidentoista ikävuoden kohdalla seurakunnan jäsenyys on suurimmillaan. Tietyllä tavalla sellainen vanha puhe rippikoulusta seurakunnan työn, ainakin kasvatuksen, lippulaivana on siis edelleen perusteltua. Mutta sukellus jäsenmäärässä heti rippikouluiän jälkeen on huimaava. Isostoiminta saattaa hillitä sitä vielä pari vuotta, mutta täysi-ikäisyyteen mennessä muutos on jo joka tapauksessa huomattava. Myös rippikoulun jälkeisestä nuorisotyöstä vastuuta kantavaa viranhaltijaa ei enää niin hymyilytäkään.
Tavoitamme rippikoulun kautta edelleen nuoria hyvin kattavasti, mutta miten tuon tavoittavuuden saisi kantamaan pidemmälle kuin saman vuoden loppuun. Tai siihen kun nuoresta alkaa tuntua liian vanhalta isoseksi? Rippikoulukyselystä olemme saaneet lupaavia uutisia siitä, että nuoret haluavat kuulua kirkkoon entistä enemmän. Toivon kovasti että tämä näyttäytyy todeksi myös kun parin vuoden päästä näitä samoja tilastoja katsoo. Toivon että todellisuus seurakunnissa vastaa sitä halua mikä nuorilla kuulumiseen rippikoulussa ilmenee. Tuhannen taalan paikka meillä kirkossa tässä on. Omin voimin emme toki tätäkään kirkossa ole tekemässä, mutta kiva se olisi oma osuuskin kunnialla maaliin hoitaa.
Jos edelleen otetaan se rippikoulu lippulaivaksi, niin yhtään vähempää ei saa antaa painoarvoa sille ”syöttöliikenteelle”, joilla tuohon lippulaivaan matkustajat saadaan mukaan.
Jyrkän jäsenmäärän laskun rippikouluiän jälkeen lisäksi tarkastelemamme tilasto toi esiin myös toisen mielenkiintoisen ja hämmentävänkin seikan. Vaikka seurakunnan jäsenten määrä olisi vaikka 0-1 -vuotiaissa pieni, eli lapsia ei vauvaiässä kasteta, niin jäsenyys nousee suht tasaisesti kohti rippikoulua, jonka myötä sitten nousee huippuunsa. Mitäköhän kaikkea tässä matkan varrella vauvasta rippikouluikään tapahtuukaan, joka tämän kehityksen mahdollistaa? Teen työtä alakouluikäisten parissa ja vaikka meillä on tällä hetkellä toiminnassa jo selkeästi pienempiä ikäluokkia kuin muutama vuosi sitten, tulee kaikki toiminta heti täyteen, kun ilmoittautuminen tai ovet avataan. Erittäin myönteisiä signaaleja siis nämäkin.
Jos edelleen otetaan se rippikoulu lippulaivaksi, niin yhtään vähempää ei saa antaa painoarvoa sille ”syöttöliikenteelle”, joilla tuohon lippulaivaan matkustajat saadaan mukaan. Ja edelleen siellä toimivien ”jatkoyhteyksien” puolella meillä kaikilla seurakuntien työntekijöillä ja muilla toimijoilla riittää työsarkaa. Mutta lopputuloksena voi kyllä olla kaikkien aikojen matka! Sitä kohti!
Kirjoittaja on Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT ry:n varapuheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.
