Kuuleeko kukaan?

Teksti outi Noponen

Kun joukko kanttoreita on koolla, nousee keskusteluissa työelämästä toistuvasti kokemus ohitetuksi tulemisesta. Ja myös siitä, että ei ole ollut mahdollisuutta vaikutta omaa työtä koskeviin ratkaisuihin ja päätöksiin riittävästi. Asioista päätetään jossain muualla, korkeammalla, etäämmällä ilman kanttoriedustusta ja ilman ymmärrystä siitä, mitä kanttorin ja kirkon muusikon työ todellisuudessa on – kun vieläpä kanttorikunnan sisälläkin käytännön työn sisällöt, tekemisentavat ja painopisteet voivat todellisuudessa erota toisistaan merkittävästi.

Moni kanttori tekee työtä yksin ainoana oman ammattikuntansa edustajana seurakunnassaan. Osalla on kollegoita samassa seurakunnassa tai seurakuntayhtymässä, mutta silti työ on pitkälti yksinäistä. Sparrailupari jokapäiväisessä työssä puuttuu ja turvallisia työn ilojen ja hankaluuksien tuulettamisen paikkoja juuri sinun työalasi erityispiirteet ymmärtävän ja tuntevan kollegan kanssa on vähän. Ei siis ihme, jos tuntuu, että ääni ei kanna sinne asti, minne pitäisi.

Lähijohtajallekin olisi silloin tällöin asiaa, mutta työ on liikkuvaista ja aikataulut menevät helposti ristiin. Ja kirkkoherroilla on kirkkoherrojen kiireet.

Kanttori harvoin päätyy etenemään työuralla seurakuntien ja kirkon hallintorakenteissa ylemmille tasoille. Johtotehtävät rajautuvat kanttorin koulutuksella ja positiolla ulkopuolelle, vaikka pätevyyttä vaikkapa kehittämistyöhön olisi ja seurakuntatyön tuntemus laajaa ja vahvaa. Tuomiokapitulit ovat lakkauttaneet yksi toisensa jälkeen kanttoreihin ja musiikkityöhön keskittyvät asiantuntijan tehtävät – sellainen on enää parin hiippakunnan palveluksessa. Kirkkohallituksen muutosneuvotteluidenkin lopputulos kuulostaa kirkon musiikkityön näkökulmasta heikennykseltä: niiden seurauksena kanttoreiden työhön, musiikkityöhön ja jumalanpalveluselämään saatava suora tuki seurakunnille kapenee entisestään tai päättyy.

Moni kanttori tekee työtä yksin ainoana oman ammattikuntansa edustajana seurakunnassaan. Osalla on kollegoita samassa seurakunnassa tai seurakuntayhtymässä, mutta silti työ on pitkälti yksinäistä.

Kuka puhuu kirkon musiikkityön puolesta? Kuka puhuu kanttorikunnan äänellä? Kuuluuko se siellä, missä päätöksiä tehdään?

Viisas kollegani naapuriseurakunnasta sanoi taannoin hiippakunnallisessa kanttoreiden vertaistapaamisessa ”Tieto on valtaa” ja en voinut muuta kuin nyökytellä. Kun etsii tietoa, seuraa tiedotteita, infokirjeitä, lukee aktiivisesti muistioita, esityslistoja, seuraa työyhteisön ja hallinnon kalentereita ja siellä olevia varauksia, pysyy kärryillä ainakin siitä, mitä hallinnossa tapahtuu, missä asiat etenevät, mistä puhutaan ja ketkä kokoontuvat keskenään. Olemalla aktiivinen, on mahdollisuus osata kysyä oikea kysymys oikealla hetkellä ja nimenomaan oikeaan aikaan, yleensä siis ennakolta.

Teams-ympäristö tuli korona-aikana rytinällä myös evankelisluterilaisen kirkon työyhteisöjen käyttöön. Ottamatta nyt kantaa siihen, miten solmussa yhteiskuntamme on Microsoftin palveluiden kanssa, on Teamsin aktiivinen käyttö sisäisessä viestinnässä ainakin omalla työpaikallani lisännyt työpaikan, työyhteisön ja eri työntekijäryhmien välistä vuorovaikutusta ja avoimuutta. Kun tiimit ja sen alla olevat kanavat ovat avoimia, saa keskusteluja seuraamalla varsin laajan käsityksen siitä työstä, mitä kukin työpaikalla tekee ja miten ja mistä asioista keskustellaan. Tämä lisääntynyt tieto lisää myös ymmärrystä eri työalojen ja ammattikuntien välillä. Ja sen seurauksena mahdollistaa myös lisääntyvän yhteistyön yli työalarajojen, jopa seurakuntarajojen.

Huolissani olen siitä, miten turvataan kirkon muusikoiden ja musiikkityön ääni niin päätöksenteossa kuin asiantuntijatasoilla.

Arkityön konkreettisilla toimintamalleilla on myös vaikutusta. Kuulluksi tulemista lisää esimerkiksi se, jos kalentereissa on perusasetuksena edes vartin mittaiset tapaamiset oman esihenkilön kanssa kerran kuukaudessa tai edes neljännesvuosittain. Millaisia menneet työviikot ovat olleet? Mitä tulevat työviikot pitävät sisällään? Onko työtä liikaa, sopivasti vai liian vähän? Onko ollut hankalia tilanteita? Mihin toivoisi muutosta? Ymmärrys toistemme työstä ei lisäänny muuten kuin kysymällä ja kuuntelemalla.

Huolissani olen siitä, miten turvataan kirkon muusikoiden ja musiikkityön ääni niin päätöksenteossa kuin asiantuntijatasoilla. Mutta juuri ehkä siksi ja siitä syystä ajattelen, että nyt on se hetki, jolloin sopivalla uteliaisuudella, aktiivisella kiinnostumisella ja ennen kaikkea aktiivisella tiedon kaivamisella me kanttorit pienenäkin ammattikuntana voimme saada äänemme kuuluviin oikeissa paikoissa oikealla hetkellä. Tieto on valtaa. Ollaan positiivisen kiinnostuneita tulevaisuudesta ja esitetään rohkeasti teräviä kysymyksiä. Toivottavasti työyhteisöissä vallitsee sellainen ilmapiiri, jossa hyvien kysymysten esittämiseen ja rakentavaan haastamiseen kannustetaan.

Kirjoittaja on Suomen Kanttori-urkuriliiton varapuheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.