Rautakankeen en samaistu – Geraldine Granger, hänen kaltaisensa minä haluan olla
Kirjoittajasta ei pitänyt tulla pappia, mutta sellainen hänestä kuitenkin tuli hieman varkain.
Teksti Petja Kopperoinen
Teininä halusin näyttelijäksi. Näyttelijän ammattiin olin myös valmistautunut koko elämäni. Olin näytellyt harrastajateattereissa ja työskennellyt Yleisradion päivittäissarjassa. Katsonut tuhansia tunteja elokuvia, sarjoja ja teatteria imien itseeni vaikutteita.
Kahlasin jopa läpi Konstantin Stanislavskin teokset näyttelijäntyöstä, jotta minusta tulisi Suomen kovin näyttelijälupaus. Valitsin esikuvikseni huolellisesti joukon näyttelijöitä, joiden toiminnasta ottaa mallia ja joita katsoa ylöspäin. Olin aivan varma, että vielä koittaisi päivä, jona kävelisin Haapaniemenkatua pitkin muina teatterikorkeakoulun opiskelijoina.
Sellaista päivää ei vain koskaan tullut.
Koko opiskeluaikani toitotin, että pappia minusta ei ainakaan tule.
Useita kertoja kävelin Haapaniemenkadulla varmana tulevaisuudesta. Ja yhtä useasti kävelin Haapaniemenkatua pää painuksissa valitellen elämän kurjuutta. Pikkukiviä tieltä potkiessa kirosin mielessäni, että vielä saatte nähdä, millaisen mahdollisuuden päästitte käsistänne. Vapise Elina Knihtilä!
Pyhä viha jyskytti takaraivossani, kun astelin Helsingin yliopiston juhlasaliin. TERVETULOA TEOLOGISEEN TIEDEKUNTAAN! luki videotykin valaisemalla seinällä. Valo antoi toivoa, mutta samalla alleviivasi epäonnistumista. Tältäkö Aki Kaurismäen hahmoista tuntuu?
Minun ei pitänyt koskaan päätyä opiskelemaan teologiaa. Koko opiskeluaikani toitotin, että pappia minusta ei ainakaan tule. Niinpä häkellyin ja jäin sanattomaksi, kun papin soveltuvuuskokeiden jälkeen kapitulin työntekijä kysyi, ketkä ovat esikuviani pappeudessa.
Eihän minulla sellaisia ole.
En koskaan katsonut yhtäkään pappia sillä silmällä, että joskus minä voisin hiippailla kaavun helmat heiluen.
Läpi elämäni olen kyllä kohdannut pappeja. Useita voin myös sanoa tuntevani, osaa kutsun jopa ystävikseni. Mutta yhtäkään en ole osannut pitää esikuvana tai katsoa ylöspäin.
En koskaan katsonut yhtäkään pappia sillä silmällä, että joskus minä voisin hiippailla kaavun helmat heiluen. Ikinä ei herännyt ajatus siitä, että tuollainen minä haluan olla, noin minä haluan heilutella käsiä alttarilla, noita sanoja aion käyttää.
Lieneekö syy ollut lopulta siinä, etten ajatellut pappisuraa ennen kuin uralle päädyin. Vai siinä, ettei eteen koskaan tullut esikuvallisia pappeja. Vai eikö kohtaamissani papeissa vain ollut samaistumispintaa, jotakin josta tarttua kiinni.
En osaa vastata. Vaikken osaa luetella esikuvallisia pappeja, osaan luetella joukon antiesikuvia. Sellaisia pappeja, jollaisiksi en ainakaan halua tulla. Noin en ainakaan heiluttele käsiäni. Noin en ainakaan sano ihmisille. Ei hyvänen aika, käskekää minua vaihtamaan alaa, jos alan vaikuttaa tuolta!
Kun ei ole esikuvia, niin täytyy itse tehdä niitä. Koska jonkun täytyy.
Pappeus on ammatti, johon kohdistuu lukuisia stereotypioita, odotuksia ja asenteita. Iso osa niistä juontaa juurensa kauas menneisyyteen.
Jos satunnaista ihmistä pyytää kuvailemaan pappia, todennäköisesti mielikuvat maalailevat Suomifilmien kuvastoa. Jäykän, harmaan ja turhantärkeän sedän liperit kaulassa, rautakanki jossakin syvällä.
Mahdollisesti on niin, että ennakkoluulot toistavat itseään. Kun papilta odotetaan jotakin, pappi alkaa toimia sen mukaisesti. Stereotypiat täyttyvät, vaikka kuinka yliopistojen työelämäkursseilla ja kapitulien ordinaatiovalmennuksissa toitotetaan, että pappeutta kuuluu tehdä omalla persoonalla, juuri itsensä näköisesti.
Ehkä juuri siksi minulle ei muodostunut esikuvia. Kaikki kohtaamani papit mahtuivat samaan lokeroon. Täyttivät samat harmaat odotukset. Ehkä siksi pappeus veti lopulta puoleensa. Kun ei ole esikuvia, niin täytyy itse tehdä niitä. Koska jonkun täytyy.
Kapitulin työntekijä odotti vastausta kysymykseensä. Kaivelin muistojeni syövereitä, kuka olisi sellainen esikuva, jonka jalanjälkiä kulkemalla saisin Elina Knihtilän vapisemaan.
Dibleyn kirkkoherra, sain mieleni syövereistä kaivettua. Geraldine Granger. Hänen kaltaisensa minä haluan olla.
Kirjoittaja työskentelee seurakuntapastorina Paavalin seurakunnassa.
Kirjoitus on Jobin vieraskolumni eikä välttämättä edusta Jobin tai sen kustantajien näkemyksiä.
