Kolumni: Kirkolliskokousvaalit ovat tärkeät henkilöstön näkökulmasta

Teksti Jussi Junni kuva Ilari Huhtasalo

Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan. Blogisarjassa tai muissa Jobin kolumneissa esitetyt näkemykset eivät välttämättä edusta Jobin tai sen julkaisijoiden yhteistä linjaa.

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalit toimitetaan kaikissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunnissa 13.2.2024. Vaaleissa valitaan kirkolliskokoukseen 64 maallikkoedustajaa ja 32 pappisedustajaa. Heidän lisäkseen tässä kirkon ylimmässä päättävässä elimessä ovat päättämässä hiippakuntien piispat ja kenttäpiispa sekä saamelaisten ja valtioneuvoston edustajat.

Tavallisesti seurakuntien neuvostot ja valtuustot sekä hiippakuntien tuomiokapitulit ovat kirkon työntekijöiden näkökulmasta merkittäviä vallankäyttäjiä. Mutta myös kirkolliskokouksella on kirkon henkilöstön kannalta merkittävää päätösvaltaa. Ja sitä sillä on nimenomaan suurissa ja periaatteellisissa linjauksissa.

Diakonaattikeskustelu on tulossa jälleen

Kysymys kirkon hengellisestä virasta on osa kirkon olemusta. Jo vanhalla ajalla kirkossa oli piispan, papin ja diakonin virat, joihin kuhunkin vihittiin erikseen. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa liitytään luterilaisiin tunnustuskirjoihin, joissa tunnustetaan saarnavirka kirkon järjestysmuodolle olemuksellisena tehtävänä. Saarnaviran sisällä on erotettavissa seurakuntapapin ja piispan tehtävät, mutta kysymys diakonian virasta ei ole samalla tavalla selkeä. Meillä diakoniatyöntekijät on vanhastaan vihitty virkaansa, mutta onko virka osa saarnavirkaa vai jotakin aivan muuta?

Kysymys hengellisestä virasta on myös kirkon työntekijöille henkilökohtaisesti tärkeä. Hengelliseen virkaan liittyy sitoutuminen vihkimyksessä, samalla virka on kantajalleen myös siunaus. Moni papin tai diakonian virkaan vihkimyksen saanut kokee vihkimyksen uskonelämänsä kannalta erittäin merkityksellisenä. Yhtä aikaa kuitenkin samaa hengellistä työtä tekevät myös muut työntekijät, joita ei vihitä virkaan. Yksimielisyyttä nuorisotyönohjaajien ja kanttoreiden kuulumisesta erityisen viran piiriin ei ole löytynyt.

Piispainkokous päätti 25.1.2024 aloittaa työskentelyn uudelleen kirkon hengellisen virkarakenteen kehittämisestä diakonaatin osalta ja asetti työryhmän selvittämään uudistuksen teologista pohjaa. Työryhmän tulee jättää mietintönsä tämän vuoden loppuun mennessä. Työryhmän työskentelyn perustava kysymys on, mistä virasta ja millaisesta viran sisällöstä puhutaan, kun keskustellaan diakonian virasta.

Mikäli kirkon hengellistä virkaa koskeva teologinen pohja saadaan sellaiseen kuntoon, että se on kirkolliskokouksen hyväksyttävissä, eteen tulevat käytännön kysymykset. Millä tavalla vihkimyksen saaminen liittyy palvelussuhteeseen seurakunnassa? Miten piispallinen kaitsenta toteutetaan? Onko diakonaatilla oma edustus kirkolliskokouksessa ja hiippakuntavaltuustossa? Näistä kaikista päättää lopulta kirkolliskokous.

Rakenneuudistus on edessä ennemmin tai myöhemmin

Seurakuntarakenneuudistuksesta on myös puhuttu jo pitkään. Edellinen rakenneuudistusesitys kaatui kirkolliskokouksessa vuonna 2015, mutta keskustelu siitä jatkuu edelleen. Tarve rakenneuudistukselle on ilmeinen, koska seurakuntien väki vähenee ja hallinnolliset vastuut kasvavat. Tilanne on pahin aivan pienimmissä seurakunnissa, joissa jokainen virka on joko osa-aikaistettu tai yhteinen toisen seurakunnan kanssa.

Mahdollisella rakenneuudistuksella on monia yhtymäkohtia henkilöstön asemaan. Nykyään kirkon paikallistason henkilöstön työnantaja on seurakunta – myös seurakuntayhtymässä – tai yhtymän työntekijöillä seurakuntayhtymän virasto. Edellinen rakennemuutosesitys olisi toteutuessaan liittänyt kaikki seurakunnat johonkin yhtymään ja tehnyt yhtymästä koko yhtymäkokonaisuuden henkilöstön työnantajan. Viime aikoina puheena ollut hiippakuntamalli tekisi työnantajayksiköistä vieläkin isompia – hiippakunnan kokoisia.

Suuremmat työnantajayksiköt voisivat tuoda kirkon työhön nykyistä enemmän mahdollisuuksia urakehitykseen ja työnkiertoon. Keskitetymmin hoidettuun henkilöstöhallintoon olisi mahdollista saada sellaista asiantuntemusta, mitä pienimpiin seurakuntiin ei nykyään ole mahdollista hankkia. Isommissa työyhteisöissä olisi myös mahdollisuus saman alan kollegoiden tukeen eri tavalla kuin pienissä työyhteisöissä.

Toisaalta muutos kohti isompia työnantajayksiköitä voisi merkitä laajentumista työntekijöiden työalueisiin, jotka ovat monilla nytkin jo suuria. Todennäköisesti yhä useampi työntekijä työskentelisi useassa työpisteessä työviikon aikana. Tässä on vaarana se, että yhä suurempi osa työpäivästä kuluu matkustamiseen eri toimipisteiden välillä. Rakennemuutoksessa onkin syytä huolehtia siitä, että työntekijöiden alueelliset vastuut pysyvät kohtuullisina.

Eläkkeiden rahoitus voi muodostua kiistakysymykseksi

Eräs tärkeä, mutta harvemmin muistettu kirkolliskokouksen tehtävä liittyy kirkon työntekijöiden työeläkkeisiin. Kirkolliskokous nimittäin hyväksyy kirkon eläkerahaston tilinpäätöksen ja päättää seurakunnilta perittävistä eläkemaksuista. Eläkemaksuja on tällä hetkellä kaksi – seurakunnan palkkasummaan perustuva eläkemaksu sekä kirkollisveron määrään perustuva eläkerahastomaksu.

Kirkon eläkemaksut ovat yhteiskunnan korkeimpia. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että muualla yhteiskunnassa eläkkeitä alettiin rahastoida huomattavasti aikaisemmin kuin kirkossa, jossa rahastointi aloitettiin vasta vuonna 1991. Toiseksi korkeat eläkemaksut johtuvat siitä, että kirkollisvero ja kirkon henkilöstön määrä vähenevät nopeammin kuin yhteiskunnassa keskimäärin. Vuodesta 2015 alkaen onkin jouduttu käyttämään eläkerahaston varoja kirkon eläkkeiden maksamiseksi.

Kirkolliskokouksessa on toistuvasti ollut toivetta siitä, että kirkon eläkemaksuja voitaisiin alentaa. Toive on seurakuntien talouden näkökulmasta ymmärrettävä, mutta se voi olla eläkkeiden maksulle vahingollista. Eläkerahastossa luodaan ennusteita rahaston riittävyydestä aina 2080-luvulle saakka, ja kun 2050-luvulle asti päästään, voidaan huokaista helpotuksesta, mutta sitä ennen on luvassa tiukkoja vuosia. Jos kirkosta eroaminen lähivuosina kiihtyisi ja sijoitustuotot jäisivät vaatimattomiksi, eläkerahaston varat olisi käytetty loppuun jo 2030-luvun loppuun mennessä. Siksi eläkemaksuista päättävät kirkolliskokousedustajat ovat paljon vartijoina.

Tulevalla kirkolliskokouskaudella väännetään myös eläkemaksutasosta pienten ja suurten seurakuntien välillä. Nykyisin seurakunnat maksavat palkkasummaperusteisen eläkemaksun lisäksi 5,0 % kirkollisverostaan eläkerahastomaksuna eläkerahastoon. Kirkollisveroperusteinen eläkerahastomaksu on suoraan suhteessa siihen, paljonko seurakunta saa kirkollisveroa, samaan tapaan kuin palkkasummaperusteinen eläkemaksu on suhteessa siihen, paljonko seurakunta maksaa palkkoja.

Keskustelua käydään kuitenkin siitä, että eläkerahastomaksu muutettaisiin kirkkohallitukselle maksettavan keskusrahastomaksun tapaan laskennallisesta kirkollisverosta määräytyväksi. Se tarkoittaisi sitä, että seurakunnan kirkollisverotuotosta laskettaisiin ensin laskennallinen kirkollisverotuotto jakamalla kirkollisverotuotto seurakunnan veroprosentilla. Vasta tämän jälkeen laskettaisiin eläkerahastomaksu kirkolliskokouksen päättämän tason mukaisesti. Koska pienissä seurakunnissa on korkeammat kirkollisveroprosentit kuin suurissa, hyödyttäisi muutos nimenomaan pieniä seurakuntia. Kun samalla eläkerahastomaksua pitäisi kuitenkin nostaa n. 2 %-yksikköä, rasittaisi tämä uudistus taas suuria seurakuntatalouksia.

Kirjoittaja on AKI-liittojen toiminnanjohtaja.