Arktisella vaelluksella Jumalan kämmenellä

Teksti Tiina Heiskanen kuvat Aapo Rainio

Olin poikieni lapsuusaikana haaveillut pääseväni joskus vaeltamaan arktiselle alueelle. Viitisen vuotta sitten vanhimmat poikani Verneri ja Nestori ylittivät Grönlannin ja palattuaan Nestori muistutti minua parinkymmenen vuoden takaisesta haaveestani.

– Vuonna 2021 lähdetään Huippuvuorille, rupea treenaamaan.

Koronan vuoksi reissu siirtyi vuodella. Lähdimme sitten matkaan kuuden hengen retkikunnalla, mutta retken ensimmäisenä päivänä jonkin aikaa hiihdettyämme lapsuudenkaverini sai sydänkohtauksen ja kuoli. Se reissu päättyi siihen. Hautajaisten jälkeen arktista vaeltamista pitkään harrastanut lapsuudenystäväni sanoi, että jos vielä haluat lähteä, hän lähtee telttaparikseni. Tämän kevään retkikuntaan kuului kahdeksan henkeä, mukaan lukien vanhimmat poikani. Huippuvuoret valikoituivat meille kohteeksi, sillä se on omalle kunnolleni ja kyvyilleni mahdollinen, vaikkakin vaativa. Yksi tavoite oli, että reissu on vähintään 14 vuorokauden mittainen, sillä silloin voin hakea Suomen Arktisen Klubin jäsenyyttä.

Renkaan vetoa, merenjäätä ja jääkarhuja

Suurin osa varusteista oli hankittu jo edellistä reissua varten, joten keskityimme kunnon kohottamiseen. Treenasin crossfitia 3–5 kertaa viikossa ja autonrenkaan vetoa valjailla. Kuivalla asfaltilla rengasta vetäessä kitka oli melkoinen ja touhu hikistä. Kun täällä kotinurkilla lähikortteleissa vetelin rengasta, paikalliset vähän ihmettelivät ja lähikoulun lapset kyselivät, mitä puuhaan.

Majoituimme ennen vaellusta kaksi yötä Huippuvuorten länsirannikolla Longyearbyenin pikkukaupungissa retkeilymajatyyppisessä hotellissa. Paikan päältä ostimme lähinnä leipätarvikkeet ja polttoaineet.

Lähtöaamuna 24.3. kävelimme hotellilta varusteinemme noin kaksi kilometriä satamaan. Laivalla oli mukana turisteja odotuksenaan nähdä mursuja, hylkeitä ja jääkarhuja. Alueella oli kylmin talvi 15 vuoteen, joten merenjäätä olikin vuonossa 20 kilometriä tavallista pidemmälti. Tämä tarkoitti reissullemme yhteensä 40 kilometriä lisähiihtoa.

Laivamatkan aikana ei jääkarhuja näkynyt, mutta toisena hiihtopäivänä näimme yhden merenjäällä köllöttelemässä vain 200–300 metrin päässä. Toinenkin nähtiin reissun lopulla kaukana vuonon toisella puolella. Jääkarhuvaara-alueella piti olla yötä päivää vartiossa ja mukanamme olikin yksi kivääri ja valopistooli.

Tavallisesti heräsimme seitsemältä ja aamutoimet veivät pari tuntia. Hiihtovaelluksilla puhutaan legeistä: yksi legi on 50 minuuttia hiihtoa ja 10 minuutin tauko. Kuljimme 4–10 legiä päivässä, noin 2–3 kilometrin tuntivauhtia. Yleensä neljän legin jälkeen söimme aamulla ruokatermokseen pakkaamamme lounaan. Pikkutauoilla tankkasimme lisäenergiaa, kuten pähkinöitä, suklaata tai karkkia.

Yli 30 tuntia makuupussissa ja yökerho iglussa

Huippuvuorten korkein kohta Newtontoppen on 1713 metriä merenpinnasta. Sille nousu oli meillä tavoitteena. Keli oli todella ankara: 40 astetta pakkasta ja tuulta kovimmillaan 15 metriä sekunnissa. Tällainen sää olisi aiheuttanut pahoja paleltumia, joten lopetimme nousun noin tuhanteen metriin.

Päivämatkan päässä huipusta odottelimme reilun vuorokauden lähinnä maaten makuupusseissa ja välillä syöden. Paluumatkalla muu seurue nousi huiputtamaan Tarantella-vuoren, mutta minä jätin sen väliin. Ajattelin, että jos telon itseni jääraudoilla noustessa, paluu olisi hankalaa.

Meillä oli monta hauskaa hetkeä. Pojat muun muassa rakensivat meille iglu-yökerhon, jonka loungesta katsoimme auringonlaskua. Heillä oli musavehkeet ja diskovalot mukana ja kuvaajalla varmaan 10 kiloa aurinkopaneeleita ja kameralaitteita.

Ehtoollinen ja rukousta vuoristossa

Kiirastorstaina pidimme kenttäehtoollisen. Ehtoollisaineet oli siunattu Hämeenlinnan kirkossa ennen lähtöämme. Vaativasta kelistä huolimatta rakensimme alttarin, jolla vietimme koruttoman ja nopean ehtoollisen. Jäinen itse tekemäni leipä kiersi ja viini oli sulatettu kattilassa.

Eräs hengellinen kokemus oli paluumatkalla yhtenä rankkana päivänä ylämäessä ja kovassa tuulessa. Rukoilimme yhdessä, että kun Jeesus Gennesaretin järvelläkin tyynnytti tuulen, sama voi olla mahdollista nytkin. Jotenkin merkillisellä tavalla tuuli tyyntyi ja matka helpottui seuraavan legin ajaksi. Se tuntui merkitykselliseltä.

Paluumatkamme loppupuolella kävimme Pyramidenin autioituneessa kaivoskaupungissa, jossa on venäläisten ylläpitämä hotelli. Siellä on ollut aikanaan myös mm. koulu, uimahalli ja konserttisali. Myrskyinen sää tyyntyi vasta yöksi, joten hiihdimme yöllä. Paikka oli niin pohjoisessa, että siellä ei tullut lainkaan pimeää. Kahden viikon retkemme aikana päivä myös piteni viisi tuntia.

Palattuamme retkihotelliin lepäsimme, söimme hyvin ja huolsimme varusteita. Kaikille meille tämä oli monitasoinen reissu. Tiettyyn pisteeseen asti se oli muistoreissu, kun kävimme menomatkalla kaverimme kuolinpaikalla ja pidimme siinä pienen hartauden. Hänen vuorikiipeilyhakkunsa oli edelleen paikallaan.

Kun lähdimme siitä eteenpäin, se oli oma reissunsa. Itselleni oli arvokasta ja parasta, että omat pojat halusivat lähteä kanssani. Se kertoi minulle arvostuksesta ja hyväksynnästä.

Rajallisuuden tunnistamista ja yhteen hiileen puhaltamista

Tunsin kaiken aikaa olevani Jumalan kämmenellä. Omat paukut oli käytetty jo moneen kertaan, mutta hengellinen puoli antoi vahvuutta jaksaa. Olin reissussa monesti äärirajoilla, mutta nuoret hiihtivät hymyssä suin. Välillä he vetivät ahkiotani ja jakoivat varusteitani. Alusta lähtien olin ilmoittanut, että tämä on minun vauhtini ja tämä sallittiin täysin.

Kovissa olosuhteissa pitää koko ajan ajatella, miten kannattaa toimia, jotta kaikki selviävät. Helposti arjessa on valloillaan ajattelu, jossa omat tarpeet ja mielihalut menevät kaiken edelle, mutta maastossa se toimii täysin toisinpäin. Mitä hankalampi tilanne, sitä enemmän tehdään yhdessä.