Onni tuplaantuu jaettaessa: lähimmäisyys on myös yhdessä iloitsemista

Teksti Elefteria Apostolidou kuva Niko Laurila

Paavali kehottaa meitä kantamaan toinen toistemme taakkoja. Muistan saaneeni jostakin teologian opiskelijoille suunnatusta tapahtumasta samalla sloganilla varustetun kangaskassin. Otin kyseisen kangaskassin melkeinpä heti käyttööni ja kannoin siinä usein painavia kurssikirjoja. Tiedekunnan pihapiirissä olin tuttu näky nyssyköideni kera eikä minua suotta kutsuttu ”Kassi-Almaksi”. Taakkojen kantaminen konkretisoitui erityisesti silloin, kun joku kurssikavereistani tarjoutui kantamaan yhtä nyssyköistäni. Jo pienestä pitäen meitä opetetaan tarjoamaan apua toinen toisillemme. Rappukäytävässä on kohteliasta pitää ovea auki naapurille ja auttaa häntä painavien kantamusten kanssa kotiovelle saakka. Elämän aikana eteen voi tulla monenlaisia kantamuksia ja kuormia. Vaikka kaikista taakoista ei saa yhtä konkreettista otetta kuin painavista kauppakasseista, ei niitä tule kuitenkaan sivuuttaa.

Mitäpä jos laajentaisimme Paavalin näkemystä koskemaan myös iloisten taakkojen kantamista?

Rippikoulussa on tavanomaista pohtia muun muassa yhteisiä pelisääntöjä positiivisten sanamuotojen kautta. Sen sijaan, että säännöt koettaisiin rajoittavina ja uhkaavina, halutaan ne muotoilla kannustaviksi ja salliviksi. Kieltämisen sijasta on vapaus ja luovuus toimia. Positiivisuus on kantava ja mahdollistava voimavara monilla elämän osa-alueilla. Mitäpä jos laajentaisimme Paavalin näkemystä koskemaan myös iloisten taakkojen kantamista? Kristittyinä meidän tehtävänämme on ottaa vastaan ja kantaa toinen toistemme kiitosaiheita ja iloita niistä yhdessä. Tämä on tehtävä, joka sen yksinkertaisuudessaan haastaa meitä päivästä toiseen.

Olen huomannut, että toisen ihmisen kohdannutta vastoinkäymistä on paljon helpompi pahoitella kuin aidosti ja iloiten onnitella samaa henkilöä jostakin hänen saavutuksestaan. Olen pohtinut tämän käytöksen selittäviä tekijöitä ja todennut sen johtuvan osittain passiivisesta kateudesta. Kyse on kateudesta, jolla ei lähtökohtaisesti haluta satuttaa toista. Kateudesta, joka ei kuitenkaan anna tilaa ilolle ja riemulle toisen puolesta. Jos yhteen hiileen puhaltaminen perustuu ainoastaan yhdessä kannettuihin vastoinkäymisiin ja vaikeuksiin, käy se pidemmän päälle melko raskaaksi. Kristillisen yhdessä elämisen perusta on lähimmäisenrakkaus, joka haluaa hyvää ja ajattelee toisen etua. Uskon vahvasti siihen, ettei toisen onni ole itseltä pois vaan se tuplaantuu jaettaessa.

Toisen ihmisen luokse pysähtyminen vaatii rohkeutta. Kun ojennamme käden toista kohti, emme vielä tiedä, millaisin voimin siihen tartutaan kiinni. Vastapuolen taakka voi olla raskas ja päälle vyöryvä, mutta se voi olla myös kepeä ja huoleton. Minut ja sinut on kutsuttu myötäelämään toisen ihmisen ja hänen kantamustensa rinnalla. Kateudesta käsin navigoiminen ei ole tarpeellista, sillä se estää vastavuoroisen ja aidon kohtaamisen. Kutsumus lähimmäisyydestä täytetään tässä ja nyt, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

”Kantakaa toistenne taakkoja – ja ilonaiheita – niin te toteutatte Kristuksen lain.”

Kirjoittaja on vuoden pappi 2023