Kolumni: Kultaisesta häkistä löysään hirteen?
”Sä oot pärjännyt hyvin ja toi sun työ on niin tärkeää. Totta kai sä saat jatkaa siinä!” todettiin minulle jälleen kerran muutama päivä sitten, kun pohdin ääneen määräaikaisen työsuhteeni tulevaisuutta.
Teksti Tiina haukijärvi kuvat Tiina puputti
Ihminen tahtoo toiselle hyvää ja kannustaville kommenteille on aina tilausta, mutta kirkollisissa pätkätöissä kyse on harvoin siitä, että työntekijä olisi pärjännyt huonosti tai että työllä ei olisi merkitystä. Erilaiset siirtymävaiheet, virkakierrot, sijaisuudet ja projektit tarkoittavat väistämättä määräaikaisia työsuhteita.
Parhaimmillaan työntekijä pääsee kokeilemaan siipiään, syventämään omaa osaamistaan ja näkemään työkenttää laajemmin. Määräaikaisen työn kautta teologi voi päästä kiinni pappisvihkimykseen ja jollekin sijaisuus voi tarjota mahdollisuuden kerryttää esihenkilökokemusta. Valitettavina lisäbonuksina saattavat tulla epävarmuuden sietäminen, lomien menetykset ja ihmisarvon rapistuminen pankkivirkailijan silmissä. Asuntolainaa ei saa ilman vakituista työpaikkaa.
Pääsin kiinni vakituiseen virkaan kolmen vuoden sijaisuuksien jälkeen. Sen verran nopeasti, että en oikeastaan ehtinyt varsinaisesti haaveilla vakituisesta työpaikasta. Olisin vielä ihan mielelläni nähnyt erilaisia työyhteisöjä ennen vakiintumista, mutta toisaalta olin hyvilläni, kun sain lähteä rakentamaan omannäköistä työtä pysyvissä raameissa.
Pian raamit kuitenkin alkoivat tuntua ahtailta ja liiankin pysyviltä. Tässäkö olisin eläkeikään asti? Lopulta vakituinen virka näyttäytyi minulle kultaisena häkkinä, josta oli vaikeaa lähteä. Miksi vaihtaisin tutun työpaikan viiden minuutin työmatkalla ja mukavilla työkavereilla kymmenien kilometrien päähän hieman isompaan seurakuntaan, hieman haastavampiin tehtäviin, mutta samalla palkalla?
Elämä on monenlaisten kompromissien rakentamista työn ja vapaa-ajan metsikössä. Minulle häkki muodostui lopulta liian ahtaaksi ja vaihdoin vakituisen viran vuoden määräaikaiseen työpestiin. Se oli vapauttava kokemus. Irtisanoutumisen jälkeen tunsin samaa huojennusta ja seikkailun huumaa, kuin aikoinaan astuessani Diakin ovesta todistus kädessä ja kermakakun hilloa suupielessä.
Mutta olen oppinut huomaamaan, että ei se elämä virkahäkin ulkopuolella sen vapaampaa ole. Kesälomien suunnittelua haastaa epätietoisuus tulevasta ja isompiin kehittämistehtäviin ryhtyminen arveluttaa, jos en olekaan itse jatkamassa työtä sen aloittamisen jälkeen. Päätöksiä odotellessa termi ’löysässä hirressä roikkuminen’ on tullut tutuksi. Voin hengittää, mutta jokin hiertää ja pitää kiinni.
On kuluttavaa seistä jalka ovenvälissä. Kirkossa työtä tehdään vahvasti ihmisten kanssa ja määräaikaiset työsuhteet vaikeuttavat elämän ja työn suunnittelua sekä seurakuntaan juurtumista. En haikaile edelliseen työhöni, mutta haikailen vakituisen työpaikan tarjoamaa turvaa. Lepoa ja jatkuvuutta. Uskon, että moni etsii jännitystä mieluummin kirjojen sivuilta tai kotisohvalta TV:n äärestä kuin seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuustojen pöytäkirjoista.
Mitä oikeastaan haluan tällä kirjoituksella sanoa? Rohkaista repäisemään, lähtemään ja liikkumaan. Vaihtamaan työpaikkaa, kokeilemaan uutta. Mutta muistuttaa myös siitä, että vakituinen työpaikka on aina vakituinen työpaikka ja jos viran hoito alkaa muistuttaa häkkielämää, voisi ratkaisuja häkin tuulettamiseksi löytyä lähtemisen lisäksi myös esimerkiksi työnohjauksesta, työnkierrosta tai muista järjestelyistä. Aina.
Kirjoittaja on Diakoniatyöntekijöiden Liiton puheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.
