Eläkkeelläkin kollegoiden välinen yhteys on tärkeää

Teksti Tiina Heiskanen kuvat Tiina Heiskanen

Hämeenlinnan Cafe Laurellissa kokoontuu kerran kuussa joukko eläköityneitä diakoniatyöntekijöitä. Tähän kahvipöytäseurueeseen kuuluu yhdeksän diakoniatyöntekijää, jotka jokainen jossain vaiheessa työuraansa ovat olleet Hämeenlinnassa diakoniatyössä. Tällä kertaa paikalla heistä on neljä: Tarja Kolari, Kaisa Alarotu, Tiina Kröger ja Riitta Savander.

Tarja Kolari asuu Hämeenlinnassa ja on ollut siellä aikanaan diakonian sijaisuudessa. Muuten hän on tehnyt diakoniatyötä Rengossa ja Nurmijärvellä, josta jäi eläkkeelle diakonisesta perhetyöstä vuonna 2020 juuri ennen koronaa. Vuonna 2022 hän teki vielä vajaan vuoden diakoniatyön sijaisuuden.

Kaisa Alarotu oli työuransa 20 viimeistä vuotta Hämeenlinnan seurakunnassa ja jäi sieltä eläkkeelle 2007. Loppuvuodet työhön kuului perusdiakonian lisäksi kuurojen ja kuurosokeiden työ, jota varten hän opetteli jonkin verran viittomakieltä.

Tiina Kröger tuli vuonna 1987 Hämeenlinnan seurakuntaan ja jäi eläkkeelle vuonna 2022. Tiinalla on ollut erityisesti kansainvälistä ja monikulttuurista työtä, kuten 15 vuotta Yhteisvastuun keräyspäällikkönä toimimista, mutta myös vapaaehtoistyöstä vastaamista.

Riitta Savander tuli Hämeenlinnaan diakonian virkaan vuonna 2000 ja jäi sieltä eläkkeelle vuonna 2022. Välillä työnkuvat ovat vaihtuneet, mutta viimeiset vuodet työssä painottui vanhustyö.

Yhteisiä kokoontumisia jo pian kahden vuoden ajan

Tiina: Tapasimme kerran Kaisan kanssa sattumalta kadulla. Olin itse vielä töissä ja sovimme, että kun jään eläkkeelle, laitan kutsun ensimmäiseen tapaamiseen. Syksyllä 2022 oli ensimmäisen suomalaisen diakonian vihkimyksen 150 vuotisjuhla ja sovimme silloin ensimmäisen tapaamisen Hämeenlinnan kirkkoon juhlajumalanpalvelukseen. Sen jälkeen menimme porukalla syömään ja sovimme jatkosta. Tapaamme aina Cafe Laurellissa tiettynä päivänä kerran kuussa, paitsi kesällä. Ilmoitan aina kauden alussa WhatsApp-ryhmässämme kokoontumispäivät.

Riitta: Whatsapp-ryhmämme on laajentunut myös toivotuksiin ja kuulumisten vaihtoon. Esimerkiksi Tarjalta tulee mukavia katsomis-, kuuntelu- tai osallistumisvinkkejä. Tällainen on ihan mukavaa, koska kaikki eivät aina pääse paikan päälle.

Yhteinen arvopohja ja yhdessä koettu työhistoria kantavat

Kaisa: On kiva kuulla mitä itse kullekin arkielämään kuuluu. Tapaamiset ovat ihmisläheistä oman elämän jakamista, joskus toki työkuvioistakin puhutaan. Tuttu porukka osaa kuunnella, ymmärtää ja tukea, jos on vaikka ollut sairastelua.

Tiina: Rukouspyyntöjäkin on jaettu, jos on ollut vakavampaa ongelmaa. Seurakuntatyö on luonteeltaan sellaista, että joissakin tilanteissa jaetaan henkillökohtaisiakin asioita. Kun on yhteinen pitkä historia ja tuntee toisensa, on  kiva kuulla toisten kuulumisia. Ihmisiä, jotka ovat kuuluneet omaan elämään vuosikausia, ei halua hylätä sen jälkeen, kun yhteinen työhistoria loppuu, vaan voi jatkaa näin ystävä-kaveri-tuttu -pohjalta.

Minulle nämä tapaamiset ovat niin tärkeitä, että yritän aina päästä.

Tarja: Yhteisöllisyys on minulle tärkeää. 15 viimeistä vuotta olin Nurmijärvellä töissä, mutta asuin Hämeenlinnassa, joten on mukavaa linkittyä tähän Hämeenlinnan diakoniaväkeen. Meillä kaikilla kun on tämä yhteinen diakonian viitekehys ja arvopohja, tuntuu valtavan tutulta keskustella ja jakaa asioita yhdessä. Tuntuu, että on juuret maassa kun tapaa muita diakoniatyöntekijöitä. Myös vahva luottamus ja avoimuus ovat tärkeitä. Kun on työssä oppinut, että asiat pysyvät tässä piirissä, säilyy sama eläkkeelläkin.

Tiina: Minulle nämä tapaamiset ovat niin tärkeitä, että yritän aina päästä. Jos minulle olisi tulossa joku meno, yritän katsoa sen eri ajalle. Tärkeää on myös kollegiaalisuus: Kirkon työ ja diakonia ovat sen verran erilaisia kuin moni muu asia. Tällä joukolla voimme puhua eri asioista kuin mitä puhun vaikka joidenkin jumppakavereiden kanssa.

Tarja: Juuri puhuimmekin kuorotoiminnasta ja kirkon juhlista. Monta kertaa olemme myös puhuneet, miten seurakunta tai kirkko ovat muuttuneet. Seuraamme kirkon toimintaa ja elämme seurakunnan yhteydessä edelleen.

Seurakuntalaisuutta, vapaaehtoisuutta ja omaan hyvinvointiin keskittymistä

Riitta: Olen itse hattulalainen, joten käyn enemmän Hattulassa esimerkiksi messuissa ja toimin siellä Punaisen Ristin ja seurakunnan yhteisenä ulkoiluystävänä. Olen kaivannut musiikkia ja siksi kuulun Hattulan seurakunnan Kirkkolaulajiin ja Kuorokelloyhtyeeseen, jossa soitetaan käsikelloja ja lauletaan virsiä.

Tarja: Iloitsen seurakuntalaisena olemisesta ja tykkään käydä eri tilaisuuksissa. Täällä Hämeenlinnassa koen olevani enemmän seurakuntalaisena, mutta työseurakunnissani minuun saatetaan suhtautua enemmän työntekijänä. Kyllä tämä aika eläkeläisenäkin on aika kiireistä ja on monenlaista, kuten lapsenlapset ja oma yritys, joten en ole lähtenyt vapaaehtoistyöhön.

Tiina: Joskus vapaaehtoistyötä tehdessä pitääkin itse korostaa, että ei ole työntekijäroolissa. Ennen eläkkeelle jäämistä olin lähiömessua kehittämässä ja se oli minulle niin mieluinen, että halusin jatkaa siellä vapaaehtoistyöntekijänä. Välillä toimin ehtoollisavustajana tai tekstinlukijana. En ole kiinnostunut lähtemään ystävätoimintaan, jossa on samantapaista kuin omassa työssä, vaan tällainen yhteisöllinen toiminta on mieluisempaa. Olen myös ollut yli 30 vuotta kirkkokuorossa ja jatkan edelleen.

Kaisa: Minäkin laulan pienimuotoisessa körttikuorossa, mutta olen ollut työstä jo kauan pois enkä ole hirveästi kaivannut seurakunnan toimintaa. Tein eläkkeelle jäätyäni hoitotyössä keikkaa 4 vuotta ja sitten hoidin lapsenlasta. Eläkkeelle jäätyäni myös tapasin vielä jonkin verran kuuroja, sillä heillä on aika vähän ihmissuhteita kuulevien keskuudessa. Olen pian 77-vuotias ja tein melkein 40 vuotta kirkon työtä. Myös puolisoni oli seurakuntatyössä ja aika paljon olemme kantaneet ihmisten asioita. Nyt ei enää ole ollut sellaista tarvetta eikä halua paneutua mihinkään. On aika katsoa itseä, olla omissa oloissa, kävellä rauhassa Aulangon metsissä ja haistella luonnon rauhaa.