Kuin mikä tahansa rippikoululeiri
Kehitysvammaisten rippikoululeirille avustajaksi lähtenyt Meri Lavikka sai hyvän kokemuksen kirkon työstä.– Kirkossa on ihmisiä, jotka huolehtivat apua tarvitsevista.
Teksti Ella Luoma kuvat Ella Luoma
Potkin palloa seurakunnan leirikeskuksen pihalla. Vietämme viimeistä iltaa kehitysvammaisten rippikoululeirillä. Osa leiriläisistä grillaa makkaraa ja vaahtokarkkeja, osa viimeistelee rukoushelmiä ja osa on innostunut leikkimään hippaa. Minulta varastetaan pallo ja juoksen sen perään. Tunnelma on raukea ja iloinen. Edessä on vielä siivoukset, pakkaukset ja konfirmaatioharjoitus. Sitä on tosin harjoiteltu jo lukuisia kertoja paikallisessa keskiaikaisessa kivikirkossa, kokeiltu nauttia ehtoollista, opeteltu laulamaan konfirmaatiolaulu.
Kehitysvammaisten rippikoululeiri on kuin mikä tahansa rippikoululeiri. Vain muutama asia poikkeaa tavanomaisesta. Nuoria on melko vähän, tällä kertaa yhdeksän henkeä, ja leiri kestää vain viisi päivää. Se tuntuu aivan liian lyhyeltä – ja toisaalta melkein jo liian pitkältä. Nuoret väsyvät helposti, ja joillekin ripari on ensimmäinen kerta poissa kotoa ilman vanhempia.
Jokaisella nuorella oma ohjaaja
Suurin ero on kuitenkin se, että jokaisella nuorella on oma ohjaaja. Rippikoululeireillä puhutaan ohjaajista, mutta virallisesti kyse on avustajasta. Avustajien palkan maksaa Helsingin kaupunki yhteistyössä Helsingin seurakuntayhtymän kanssa ja avustajan tehtävänä on auttaa nuorta käytännön asioissa, kuten tarvittaessa syömisessä, vessassa käymisessä tai oppitunneilla.
Minäkin potkin palloa ohjaajan ominaisuudessa, mutta meitä on muitakin. Kuten opettajaksi opiskeleva Meri Lavikka.
– Täällä nuoret ja ohjaajat ovat saaneet hassutella ja tuoda omaa luonnetta ja omia vahvuuksia esille. Se on ollut arvokasta, Lavikka kertoo.
Hän tuli leirille, koska on kiinnostunut erityisnuorten kanssa tehtävästä työstä. Lavikka koki, että intensiivijakso olisi hyvä tapa päästä kiinni nuorten toiveisiin ja tarpeisiin.
– Itsekkäästi oman edun ja oppimisen näkökulmasta tällainen viiden päivän leiri oli todella hyvä kokemus. En olisi saanut oikein mitään kontaktia nuoriin parissa päivässä, hän toteaa.
– Sain ihan uusia näkökulmia leirin aikana. Siellä konkretisoitui aidosti, miten erilaisia kehitysvammoja ihmisillä on. Kirjo on niin laaja. Koulussa meillä on ollut valitettavasti aika vähän puhetta näistä asioista.
Oikeus vakaumukseen
Kehitysvammaisille nuorille räätälöidään omia rippikouluja, koska kaikki eivät pysty osallistumaan niin sanottuun tavalliseen opetukseen. Kehitysvammaisten rippikoululeiri on tarkoitettu nuorille, jotka eivät osaa lukea tai kirjoittaa, ahdistuvat liian isoissa ryhmissä tai eivät jaksa kokonaista viikkoa. Rippikoulu on kuitenkin merkittävä osa luterilaista uskonnonharjoitusta, eikä sitä pidä keneltäkään evätä vain siksi, että hän tarvitsee erityistä apua.
Kehitysvammaliitto ja Kirkkohallitus julkaisivat vuoden 2024 huhtikuussa tiedotteen, jonka mukaan kehitysvammaisilla nuorilla on oikeus vakaumukseen ja tukeen sen toteuttamiseksi. Tähän vedoten Helsingin seurakuntayhtymän vammaistyön pappi Heli Ojalehto aloitti yhteistyön henkilökohtaisia avustajia välittävän Aarreavustajat-palveluntarjoajan kanssa. Se tarjosi leirille avustajat, seurakunta puolestaan sisällöt ja leirikeskukset.
Työroolissa nuoria varten
Koska avustajat tulivat kirkon ulkopuolelta, heiltä ei vaadittu hengellistä vakaumusta, ainoastaan kunnioittavaa asennetta kristillistä uskonnon harjoittamista kohtaan. Avustaja joutuu työssään myös osallistumaan silloin tällöin uskonnon harjoittamiseen. Lavikka on itse eronnut kirkosta arvoristiriitojen vuoksi, mutta ei kokenut leiriviikkoa vaikeaksi.
– Nautin viikosta, vaikka en itse kuulukaan kirkkoon. Koko ajan oli sellainen olo, että kirkko on vastaanottavainen kaikkia ihmisiä kohtaan.
Uskonnon harjoittamisen kohdalla Lavikka tosin joutui pohdiskelemaan ennen kaikkea sitä, millaista esikuvaa näyttää ohjattavalleen. Nuoret kuitenkin ottavat herkästi mallia ohjaajastaan.
– Kun lausuttiin Isä meidän -rukousta ja nuoret katsoivat minuun päin, niin nyökyttelin ja yritin olla mahdollisimman läsnä. Halusin antaa viestin, että tämä on oikeasti hyvä juttu, että anna mennä. Samalla halusin toimia oman vakaumukseni mukaan enkä joustaa siinä. Mietin, näytänkö huonoa esimerkkiä, kun en itse rukoile.
Lavikka koki myös jotkut opetustilanteet haastavina.
– Keskusteluun osallistuminen oli välillä vähän hankalaa. Muistutin itselleni, että olen täällä vapaaehtoisesti. Olen täällä työroolissa, ja kaikki on näitä nuoria varten. Minä olen heille vain käsinä ja jalkoina.
Pappi teki vaikutuksen
Lavikka suosittelee rippikoululeiriä sosiaalityön osaajille, kasvatusalan opiskelijoille ja kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kehitysvammaisten kanssa työskentelystä. Hän on valmis tulemaan rippikouluun myös uudelleen. Lavikka on tyytyväinen erityisesti vastaavan papin Heli Ojalehdon toimintaan leirillä.
On olemassa tahoja, jotka ottavat koppia näistä lapsista ja nuorista.
– Olin todella vaikuttunut siitä, miten ystävällinen, empaattinen ja oikeasti vilpitön hän oli. En mitään diktaattoria toki odottanutkaan, mutta vaikutuin silti. Heli kertoi, että hän on työskennellyt pitkään kehitysvammaisten kanssa. Siitä tuli lämmin olo. Että on olemassa tahoja, jotka ottavat koppia näistä lapsista ja nuorista, Lavikka miettii.
Rippikoululeiri oli Lavikalle muistutus hyvästä työstä, jota kirkko tekee.
– Kehitysvammaiset jäävät yhteiskunnassa huomiotta ja kokevat syrjintää ja haukkumista. Työelämä ei suju, ja mikään ei oikein suju, kun kohtaa niin paljon ennakkoluuloja. Muutenkin saattaa olla paljon vaikeampaa kuin jollain toisella. Tuntui lämpimältä, että kirkon sisällä on ihmisiä, jotka huolehtivat vähemmistöistä ja heistä, jotka tarvitsevat apua.
– Tiesin, että on kaikenlaista kirkon kehitysapua, leipäjonoja ja muuta. Auttaminen on kuitenkin laaja-alaisempaa kuin vain vähävaraisten auttamista.
