Kolumni: Oma apu, paras apu
Valtion budjettileikkuri viuhuu sokkona sinne tänne, ja diakoniatyön tarve on suurempi kuin koskaan. Kuitenkin samaan aikaan kirkko vähentää asiantuntijavoimiaan. Kuka auttaa auttajia, pohtii Amanda Hiekkataipale kolumnissaan.
Teksti Amanda Hiekkataipale kuvat Arkisto
Viime vuosina uutisia seuranneet eivät ole voineet olla huomaamatta, että elämme tällä hetkellä poliittisesti kiusallisia aikoja. Budjettileikkuri viuhuu sokkona sinne tänne, ja köyhiä sekä kipeitä kuritetaan entisestään. Kela on ylikuormitettu, ja hyvinvointialueet uhkaavat vajota samaan maakuoppaan. Inhimillinen apu on kortilla. Niille, jotka hädässään katsovat kirkkoa kohti, luonnollinen suunta on diakoniatyö.
Ja hyvä niin. Me osaamme auttaa monenlaisissa pulmissa: asettua ihmisen rinnalle, saattaa eteenpäin, ohjata ja tukea. Joskus kuitenkin mekin tarvitsemme apua. Tätä apua on ollut saatavilla hiippakunnista diakonian asiantuntijoiden muodossa. Viime vuosina hiippakuntien asiantuntijavirkoja on kuitenkin alkanut kadota osana kirkon säästötoimenpiteitä ja ”luonnollista poistumaa”. Toisin sanoen, kun joku eläköityy tai siirtyy toisaalle, tehtävää ei täytetä uudelleen – ja toivotaan, ettei kukaan huomaa.
Mutta joku huomaa. Diakoniatyöntekijöiden Liitto lausui jo viisi vuotta sitten diakonian asiantuntijoiden tarpeellisuudesta. Asiantuntijat eivät ole vain arkityön taustatukena, vaan toimivat myös merkittävinä viestijöinä sekä kentältä hiippakuntiin että hiippakunnista valtakunnallisiin yhteistyöverkostoihin.
Nyt, kun ammatillista diakoniaa tarvitaan kenties enemmän kuin koskaan, asiantuntijuuden karsiminen on varsin lyhytnäköistä.
Nyt, kun ammatillista diakoniaa tarvitaan kenties enemmän kuin koskaan, asiantuntijuuden karsiminen on varsin lyhytnäköistä. Lisäksi se lähettää signaalin siitä, että mitä ylemmäs kirkon hierarkiassa mennään, sitä vähemmän diakonia näyttää kiinnostavan.
Koska kaikki pitää aina tehdä itse, Malmin seurakunnassa on panostettu rovastikunnalliseen yhteistyöhön alueellisissa erityiskysymyksissä. Lisäksi olemme rakentamassa yhteistä viestintää kahden muun helsinkiläisen seurakunnan kanssa.
Kannustankin kaikkia valtakuntamme diakonian rautaisia ammattilaisia jakamaan asiantuntijuuttaan seurakuntarajojen ulkopuolelle ja tulemaan yhteen, jotta tavoittaisimme entistä paremmin ne, jotka apuamme eniten tarvitsevat.
Kirjoittaja on Diakoniatyöntekijöiden Liiton varapuheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.
