”Työtä ei enää katsottu kohtuulliseksi tehdä kuolemaan saakka” – Riittääkö minulle vielä eläkettä?

Teksti Jussi Junni kuvat pixabay

Eläke palkansaajan vanhuuden turvaksi

Eläkkeiden maksaminen tuli ajankohtaiseksi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kun työtä ei enää katsottu kohtuulliseksi tehdä kuolemaan saakka. Aluksi yksittäiset työnantajat, valtio, kunnat ja kirkko järjestivät työntekijöidensä eläketurvan kukin hieman omalla tavallaan. Julkinen sektori oli tässä edelläkävijä. Pakolliseksi työeläketurva tuli yksityisellä sektorilla 1960-luvulta alkaen.

Vielä 1990-luvun alkupuolella työeläketurva oli hajanainen ja eriävä riippuen työnantajasektorista. Yksityisellä sektorilla yleinen vanhuuseläkeikä oli 65 vuotta, kun taas julkisella sektorilla noudatettiin alempia eläke- ja korkeampia eroamisikiä. Tosiasiallinen eläkkeellejäämisikä oli kuitenkin huomattavasti alempi, vuonna 1996 vain 57,2 vuotta, koska työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeille jäätiin verrattain usein ja aikaisin.

Eläkejärjestelmän kestävyyskysymyksiin herättiin 2000-luvun alussa. Eliniät olivat pidentyneet, jolloin eläkkeitä maksettiin aiempaa pidempään. Samalla eläkemaksuja oli jouduttu nostamaan 1990-luvun laman aikana. Alun perin eläkkeiden rahoittamisesta olivat vastanneet pelkästään työnantajat, mutta tuolloin oli otettu käyttöön myös työntekijältä palkasta pidätettävä palkansaajan eläkemaksu. Yhä keskeisemmäksi kysymykseksi tuli, miten taattaisiin eläkejärjestelmän kestävyys tulevina vuosikymmeninä.

Vuonna 2005 tulivat superkarttuma ja elinaikakerroin

Vuonna 2005 toteutettiin mittava eläkeuudistus, joka yhtenäisti yksityisen ja julkisen puolen eläkejärjestelmiä merkittävästi. Tavoitteena oli pidentää työuria ja vähentää siten eläkejärjestelmän maksupaineita. Keskimääräinen eläkkeellejäämisikä oli tuolloin vain 58,6 vuotta.

Vuoden 2005 eläkeuudistuksessa kaikille sektoreille tuli – lähinnä sotilaseläkkeitä lukuun ottamatta – 63–68-vuoden joustava eläkeikä. Eläkettä alkoi karttua jo 18-vuotiaana tehdystä työstä aiemman 23 vuoden sijaan, ja yli 63-vuotiaille oli tarjolla 4,5 prosentin niin sanottu superkarttuma, joka mahdollisti eläkkeen kasvattamisen merkittävästi, jos työura jatkui yli 63 ikävuoden. Eläkettä alkoi karttua myös eräiltä palkattomilta jaksoilta, kuten työttömyysajalta.

Samaan aikaan käyttöön otettiin elinaikakerroin, joka leikkaa saavutettua eläkekertymää sen mukaan, minä vuonna henkilö on syntynyt. Elinaikakertoimen tarkoituksena on kompensoida nuorempien ikäluokkien pidentynyttä elinikää jakamalla sama eläkesumma pidemmälle eläkkeellä oloajalle. Vuonna 1945 syntyneille kerroin oli 1, eli leikkausta ei tosiasiassa tehty.

Tänä vuonna eläkkeelle ensi kertaa pääseville, vuonna 1963 syntyneelle ikäluokalle, kerroin on 0,94759, eli eläkekertymää leikataan yli viisi prosenttia. Ajatuksena oli, että elinaikakerroin yhdessä superkarttuman kanssa kannustaisi ihmisiä pidentämään työuriaan vapaaehtoisesti yli 63 vuoden. Ajan kielenkäytön mukaan uudistuksessa oli tarjolla sekä keppiä että porkkanaa.

Vuoden 2017 uudistus poisti superkarttuman

Seuraava isompi eläkeuudistus toteutettiin vuoden 2017 alusta. Keskimääräinen eläkkeellejäämisikä oli neuvottelujen aikaan vuonna 2015 noussut 60,7 vuoteen. Eläkejärjestelmän rahoituspaineiden vuoksi uudistuksen tavoitteena oli edelleen pidentää työuria entisestään. Nyt eläkettä alkoi kertyä jo 17-vuotiaana tehdystä työstä aiemman 18 vuoden sijaan.

Toisaalta vanhuuseläkeiän alarajaa nostettiin asteittain 65 vuoteen, joka toteutuu ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Eläkeiän alarajojen nosto koski myös julkisen sektorin aiempien eläkelakien mukaisia alempia ammatillisia eläkkeitä, joihin jotkut pitkään samalla työnantajalla työskennelleet ovat edelleen oikeutettuja.

Tulevaisuudessa alin vanhuuseläkeikä nousee eliniänodotteen mukaan. Esimerkiksi vuonna 1980 syntyneillä alin vanhuuseläkeikä ennustetaan olevan 66 vuotta ja kahdeksan kuukautta. Oman ennustetun eläkeiän voi tarkistaa Eläketurvakeskuksen laskurilla.

Eläkkeen karttumisprosentit yhdenmukaistettiin kaikilla ikäluokilla 1,5 prosenttiin palkasta, eli edellisessä eläkeuudistuksessa luotu superkarttuma poistui. Tilalle tuli niin sanottu lykkäyskorotus, joka merkitsi saavutetun eläkekertymän korottamista 0,4 prosentilla jokaiselta kuukaudelta, jonka työntekijä työskentelisi oman alimman eläkeikänsä jälkeen.

Jos työntekijän eläkekarttuma on ollut tasainen, lykkäyskorotus johtaa suunnilleen samaan lopputulokseen kuin superkarttuma, eli elinaikakertoimen vaikutus neutraloituu niin sanotussa tavoite-eläkeiässä, joka on alinta vanhuuseläkeikää korkeampi.

Mutta jos palkkataso on noussut koko työuran, kuten useilla ylemmillä toimihenkilöillä on, olisi superkarttuma johtanut viimeisinä työvuosina huomattavasti parempaan lopputulokseen kuin lykkäyskorotus. Tämä oli syy, miksi Akava aikanaan ei hyväksynyt tätä eläkeuudistusta.

Vuoden 2025 uudistus vastaa pienenevien ikäluokkien haasteeseen

Nyt 2020-luvulle tultaessa uudet syntyvät ikäluokat ovat pienentyneet merkittävää vauhtia. Väestöllinen huoltosuhde – lasten ja vanhusten määrä suhteessa 100 työikäistä kohden – oli vielä 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä ja 2010-luvun alussa noin 50.

Huoltosuhde kasvoi 2020-luvulle tultaessa 60:een ja sen ennustetaan nousevan 2030-luvulla 65:een, 2040-luvulla 70:een ja 2060-luvulla jopa 75:een. Hyvinvointiyhteiskunnan ja siten myös eläkkeiden rahoitus on siis yhä pienenevien työssä käyvien ikäluokkien varassa. Keskimääräinen eläkkeellejäämisikäkään ei ole noussut kuin 61,1 ikävuoteen.

Pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa asetettiin tavoitteeksi eläkeuudistus, joka parantaisi eläkejärjestelmän rahoitustasapainoa suuruusluokkaa 0,4 prosenttiyksikköä bruttokansantuotteesta suhteessa ennustettuun perusuraan. Tämä tuli toteuttaa yhtäältä sijoitusuudistuksen ja toisaalta sääntöpohjaisen vakautusjärjestelmän avulla. Eläkeuudistus oli määrä neuvotella kolmikantaisesti yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa.

Neuvottelut uudeksi eläkeuudistukseksi alkoivat jo syksyllä 2023. Hallitusohjelmassa määräaika oli asetettu tammikuun 2025 loppuun. Kuten neuvotteluissa hyvin usein, alku oli tahmeaa ja osapuolten näkemykset kaukana toisistaan.

Sijoitusuudistuksesta löydettiin kohtuullisen helposti sopu, sillä keskustelua tuottavampien ja samalla riskipitoisempien sijoitusten suuremmasta osuudesta eläkevarojen sijoittamisessa oli käyty jo pitkään. Sen sijaan ajatus sääntöpohjaisesta vakautusjärjestelmästä oli uusi ja herätti vastustusta palkansaajajärjestöissä. Olihan eläkejärjestelmässä jo kaksi eliniänodotteeseen perustuvaa sääntöpohjaista vakauttajaa: elinaikakerroin ja nouseva eläkeikä. Mihin uusi vakauttaja perustuisi ja mitä se vakauttaisi – maksuja vai etuutta?

Työnantajapuoli tavoitteli tietenkin maksujen vakauttamista eläkkeiden kustannuksella. Se olisi vienyt Suomen etuusperusteista järjestelmää, jossa palkansaajalle taataan tietty palkkaan perustuva etuus, niin sanottuun maksuperusteiseen suuntaan, jossa maksut vakioidaan ja eläkkeen suuruus riippuu sijoitustuottojen onnistumisesta.

Sellainen toisi palkansaajalle merkittävää epävarmuutta tulevasta eläketurvasta, jolloin markkinoille todennäköisesti syntyisi erilaisia lisäeläketurvajärjestelmiä samaan tapaan kuin vaikkapa Ruotsissa. Työnantajapuoli esitti myös leikkauksia etuuksiin, esimerkiksi palkattomilta ajoilta kertyviin eläkkeisiin. Palkansaajapuoli taas piti tärkeänä, että eläke-etuuksiin ei tällä kierroksella kosketa, koska se ei ollut hallituksen toimeksiannossa.

Neuvottelutulos seuraavasta eläkeuudistuksesta saavutettiin tammikuussa 2025. Se on julkaistu sosiaali- ja terveysministeriön asettaman työryhmän loppuraportissa. Tällä kertaa uudistuksen hyväksyivät kaikki työmarkkinakeskusjärjestöt, Akava mukaan luettuna. Myös maan hallitus on hyväksynyt uudistuksen – joskin ilmeisesti hieman pitkin hampain – ja eduskunta säätänee sen aikanaan.

Osakesijoitusten ja velkavivun lisääminen herättää kysymyksen myös siitä, lisääntyykö riski eläkevarojen menettämisestä.

Enemmän sijoitustuottoja ja eläkkeiden korotukselle inflaatiojarru

Ensimmäinen iso kokonaisuus vuoden 2025 eläkeuudistuksessa on yksityisessä työeläkejärjestelmässä toteutettava sijoitusuudistus. Se on monimutkainen kokonaisuus, jossa nykyistä vakavaraisuuskehikkoa kevennetään niin, että työeläkeyhtiöt, -säätiöt ja -kassat voivat sijoittaa aiempaa suuremman osuuden eläkevarallisuudesta osakkeisiin, tavoitteena tietenkin aiempaa suurempi tuotto sijoitetuille varoille.

Samalla mahdollistetaan myös velkavivun käyttö suorissa kiinteistösijoituksissa. Aiemmin velkaa on ollut mahdollista käyttää vain perustamalla tytäryhtiö kiinteistösijoituksia varten. Yhdessä näiden uudistusten lasketaan parantavan eläkejärjestelmän rahoitusta 0,57 prosentilla suhteessa bruttokansantuotteeseen – selvästi siis enemmän kuin neuvottelujen lähtökohtana ollut 0,4 prosenttia.

Osakesijoitusten ja velkavivun lisääminen herättää kysymyksen myös siitä, lisääntyykö riski eläkevarojen menettämisestä. Se mahdollisuus on aina olemassa; riskittömiä sijoituksia ei käytännössä ole, tai ainakaan sellaisista ei saada sellaista tuottoa, jolla eläkkeet voitaisiin rahoittaa tulevaisuudessa.

Toisaalta on syytä huomata, että julkisella sektorilla on jo tähän asti sijoitettu huomattavasti riskipitoisemmin kuin yksityisellä sektorilla. Tämä johtuu siitä, että julkisen sektorin eläkelaitoksia ei koske samanlainen vakavaraisuussääntely kuin yksityistä sektoria. Sen vuoksi julkiset eläkelaitokset – Keva, kirkon eläkerahasto ja valtion eläkerahasto – ovat vuodesta toiseen yltäneet parhaisiin tuottoihin kotimaisessa vertailussa.

Toisen osan eläkeuudistuksesta muodostaa sääntöpohjainen vakauttaja, joka on eräänlainen inflaatiojarru. Se estää työeläkkeiden korottamisen nopeammin kuin palkkojen nousun. Inflaatiojarru toimii siten, että eläkkeitä korottava työeläkeindeksi ei voi nousta kahden vuoden tarkastelujaksolla enempää kuin tulevia eläkekertymiä korottava palkkakerroin.

Tämä tarkoittaa sitä, että sellaiset tilanteet, joissa eläkkeet nousevat huomattavasti palkkoja enemmän – kuten koronapandemian aikana parina vuonna tapahtui – eivät ole enää mahdollisia.

Inflaatiojarru on palkansaajan kannalta kohtuullisen onnistunut kompromissi. Paljon pahempiakin vaihtoehtoja oli neuvotteluissa pöydällä ja sellaisia olisi maan hallituskin ilmeisesti halunnut. Palkansaajapuoli – Akava etunenässä – neuvotteli kuitenkin vahvasti ja saavutti ratkaisun, jossa eläkkeisiin kosketaan mahdollisimman vähän.

Uudistus myös vakauttaa työnantajan ja työntekijän eläkemaksut yksityisessä eläkejärjestelmässä nykytasolleen – eli 24,4 prosenttiin palkkasummasta – ainakin vuoteen 2030 saakka. Näin sen ennustetaan toimivan myös pidemmällä aikavälillä. Aiemmin eläkemaksuissa on nähty merkittävää nousupaineita 2050-luvulta alkaen, mutta suurempien sijoitustuottojen ennustetaan poistavan tämä korotuspaine, mikä on tietenkin hyvä asia.

Lopputuloksena varsin kohtuullinen uudistus

Eläkeuudistusta voidaan pitää moneltakin osin varsin kohtuullisena. Sijoitustuottojen osuuden arvioidaan olevan niin merkittävä, että se ratkaisee tässä vaiheessa näkyvät pitkän aikavälin rahoitusongelmat. Inflaatiojarru taas vähentää hieman järjestelmän rahoituspaineita sellaisina aikoina, jolloin reaalipalkat nousevat kustannustasoa hitaammin.

Uudistuksessa ei koskettu eläke-etuuksiin. Eläkeiät, karttumaprosentit ja elinaikakerroin säilyvät ennallaan. Vaikutus yksittäiselle eläkkeensaajalle tulee ainoastaan inflaatiojarrun kautta. Vaikka inflaatiojarrun tavoite on vakauttaa yksityisen sektorin eläkejärjestelmää, on sillä vaikutuksensa myös julkiseen sektoriin. Eläke-etuudet ovat nykyisin yhtenevät eri järjestelmien välillä, joten inflaatiojarru tarttuu myös julkisen sektorin eläkkeiden korotuksiin.

Inflaatiojarrun arvioidaan puuttuvan eläkkeiden korotuksiin noin parin vuosikymmenen välein. Pitkällä aikavälillä inflaatiojarrun vaikutuksen maksettaviin eläkkeiseen arvioidaan olevan noin kahden prosentin luokkaa. Eläkeuudistuksen loppuraportissa mainittuja tilanteita, joihin vakauttaja olisi voinut tarttua, ovat 1970-luvun öljykriisi, 1990-luvun lama ja 2020-luvun inflaatio Ukrainan sodan alettua. Ottaen huomioon yhtäältä näiden tilanteiden harvinaisuus ja toisaalta niiden merkitys kansantaloudelle voidaan pitää kohtuullisena sitä, että eläkkeiden korotukset näissä tilanteissa joustavat.

Nuoremmat sukupolvet eivät tutkimusten mukaan luota siihen, että saisivat järjestelmästä eläkettä. Eläketurvakeskuksen vuoden 2024 eläkebarometrin mukaan 25–34-vuotiaista häthätää puolet (51 prosenttia) ilmaisi luottavansa työeläkejärjestelmään. Naisten luottamus on alempi kuin miesten.

Nämä ovat huolestuttavia lukuja, sillä eläkejärjestelmän yhteiskunnallinen hyväksyttävyys ja sen pohjana oleva sukupolvisopimus nojaavat luottamukseen siitä, että järjestelmän nykyiset rahoittajat hyötyvät järjestelmästä aikanaan itse.

Syytä huoleen ei kuitenkaan ole, sillä Suomen eläkejärjestelmä on kansainvälisessä Global Pension Index -vertailussa arvioitu seitsemänneksi parhaaksi. Eläketason riittävyydessä olemme 48 maan joukossa 13., järjestelmän kestävyydessä 12. ja hallinnon luotettavuudessa paras.

Nyt sovittu eläkeuudistus paitsi leikkaa eläkkeiden korotuksia vaikeimpien inflaatiošokkien aikana, mutta muutoin eläke-etuudet pysyvät ennallaan. Sijoitusuudistus tuo lisää tuottoja ilman, että eläkemaksuja tarvitsee korottaa.

Tämä uudistus nimenomaan takaa eläkejärjestelmän kestävyyden pitkällä aikavälillä, kun tarkastellaan erityisesti vuosia 2050-luvulta eteenpäin. Tätä mieltä ovat myös Akavan opiskelijat, jotka katsovat eläkeuudistuksen olevan hyvä neuvottelutulos sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta.

Kirjoittaja on AKI-liittojen toiminnanjohtaja sekä Kirkon eläkerahaston johtokunnan varapuheenjohtaja.