Pitkä kiista hautajaismaksuista
Kirkon yhteiskunnallisten tehtävien rahoitukseen tehdyt leikkaukset olivat viimeisin luku historialtaan rikkaassa keskustelussa hautaamisen kustannuksista. Sukelletaan salahautausten, saattoryyppyjen ja kellonsoittomaksujen aikaan!
Teksti Esko M. Laine
Hallituksen aikomukset leikata kirkon budjettirahoitusta ovat herättäneet mediassa keskustelua hautajaismaksuista. Kurkistus historiaan kertoo, ettei tässä ole mitään uutta. Keskustelu hautauskuluista on jatkunut Suomessa ainakin 500 vuotta.
Keskiajalla varakkaimmat kantoivat huolta paitsi omasta myös omaistensa sieluista. Tapana oli siksi lahjoittaa testamentissa huomattaviakin omaisuuksia luostareille tai kirkolle, jotta vainajien ja lahjoittajan puolesta rukoiltaisiin.
Reformaation myötä alettiin korostaa, että papeille annettujen testamenttilahjojen tuli perustua vapaaehtoisuuteen. Kirkkojärjestys 1571 salli myös lahjoitukset, mutta korosti, etteivät ne pelastaneet kiirastulesta. Viiden äyrin maksun, joka vastasi useaa kiloa suolalohta, tuli riittää. Vallinneen tavan mukaan isännän tai emännän siunauksessa papit vaativat kuitenkin usein lisäksi lehmää. Vuonna 1582 säädettiin, että lehmä tuli antaa vain, jos vainajalla oli ollut niitä eläessään vähintään kuusi. Samassa hautausmaksu, jota nimitettiin ruumistuoliksi, nousi yhteen markkaan. Se vastasi talonpojan päivän ansiota. Lapsivainajien maksut olivat pienempiä. Rahvas vastusti korkeiksi kokemiaan maksuja paikoin kiivaasti. Osa riidoista päätyi 1550-luvulla käräjille.
Barokkiaikana hautajaisista kehittyi säätyläisten elämän tärkein juhla. Sitä ilmensivät erityisesti kulkueet, joiden pituus heijasteli vainajan asemaa. Niissä saattoi parhaimmillaan olla sotilasosastoja, laulavia teinejä, esiratsastajia, hovimarsalkkoja, suruhevosia, lippuja, vaakunoita ja pappeja.
Hautapaikat maalaisseurakunnissa olivat 1600-luvulla tavallisesti ilmaisia. Suurimmissa kaupungeissa kuten Turussa hauta kirkkomaassa saattoi kuitenkin maksaa kaksi tynnyriä silliä tai kaksi kannua Reinin viiniä. Sen sijaan kirkkoon hautaamisesta perittiin haudan sijainnin mukaista maksua, joka tuomiokirkossa oli vähintään viisinkertainen kirkkomaahan verrattuna. Kirkkoon haudattiin 1600-luvulla maksun suuruudesta huolimatta usein isäntä tai emäntä. Myöskään lapsen menettämisen surussa ei kitsasteltu, jos varoja oli.
Tyypillistä 1600–1700-lukujen hautauskulttuurille oli se, että jokainen osa vainajan hautaan saattamisessa oli hinnoiteltu erikseen. Hautapaikan lisäksi maksettiin haudankaivajalle, kanttorille, teinien kuorolle, kellojen soittajille ja papille. Papin maksuun ei sisältynyt ruumissaarnaa, ainoastaan lyhyt opetuspuhe. Esikuvan tarjonnut Pommerin kirkkojärjestys 1500-luvulta rajasi ruumissaarnan vain sellaisiin hautajaisiin, joissa oli runsaasti saattajia. Varakkaimmat myös painattivat ruumissaarnan vainajan muistoksi. Ruotsissa jatkui pitkään tapa, jonka mukaan ruumissaarnaa ei pidetty haudalla pidetyissä siunauksissa. Myös Suomessa esimerkiksi Malmilla ei ennen siunauskappelin rakentamista 1923 ollut tapana pitää siunauspuhetta kuin poikkeustapauksissa. Varsinkin maaseudulla arkku valmistettiin 1800-luvun lopulle yleensä itse säästösyistä.
Jobi kuoleman äärellä keväällä 2025
Barokkiaikana hautajaisista kehittyi säätyläisten elämän tärkein juhla. Sitä ilmensivät erityisesti kulkueet, joiden pituus heijasteli vainajan asemaa. Niissä saattoi parhaimmillaan olla sotilasosastoja, laulavia teinejä, esiratsastajia, hovimarsalkkoja, suruhevosia, lippuja, vaakunoita ja pappeja. Korskeimmillaan aatelisen hautajaiskulut saattoivat nousta puoleen asuinkartanon vuosittaisista tuloista, kun myös alustalaisille oli hankittava asianmukaiset asut.
Pappeinkokouksessa hyväksyttiin 1648 periaate, jonka mukaan säätyeron tuli näkyä myös hautauksessa. Tämän vuoksi kiellettiin pitämästä talonpojalle lähtösaarnaa ennen hautaan laskemista. Sen sijaan pappi tai lukkari sai lähettää tämän virrenveisuulla – eri maksusta tietenkin. Muihin uskontokuntiin kuuluneet, vieraiden maiden alamaiset sai maksusta haudata luterilaisiin kirkkomaihin, mutta ruumissaarnan lisäksi heiltä oli evätty myös saattovirsi. Vain rutiköyhät saivat ilmaisen hautauksen ilman saarnaa ja veisuuta, jos heidät oli hyväksytty avustettavien lyhyelle listalle.
Kirkkoon hautaamista yritettiin tuloksettomasti lopettaa jo kustavilaisella ajalla, mutta laittomaksi se tuli vasta 1822
Täysortodoksian aikana 1600-luvun lopulla papisto ja kruunu pyrkivät määrätietoisesti hillitsemään aatelin teatraalisia hautajaismenoja. Juomien tarjoilu vainajaa ulos kannettaessa kiellettiin ja arkkuun panijaisiin osallistujien määrää rajoitettiin. Kulkueisiin osallistuneille papeille ei tarvinnut maksaa, ellei heitä ollut erikseen pyydetty. Karoliininen kirkkolaki rajoitti lisäksi kellojen soittoa vainajien muistoksi, hautajaisvieraiden määrää sekä puuttui ruumiinvalvojaisten tapoihin. Kulkueet se määritteli vain ruumiin siirtämistoimenpiteeksi. Ruumissaarnat eivät saaneet olla ylipitkiä ja vainajan ansioton kehuminen maksua vastaan kiellettiin. Tämä laski hautajaisten merkitystä ylempien säätyläisten sosiaalisena erottautumiskeinona.
Karoliininen kirkkolaki määräsi myös, että hautojen tuli olla riittävän syviä, jotteivat koirat saattaneet kaivaa vainajien luita esiin. Syynä liian matalille haudoille oli rahvaan yritys säästää haudankaivajan palkkiossa. Myöhäisortodoksian aikana kirkkoon hautaaminen kriisiytyi hautapaikkojen huvetessa ja mätänevien ruumiiden kalmanhajun häiritessä pahoin hartautta. Ongelman ratkaisemiseksi kirkkoon hautaamisen maksuja nostettiin merkittävästi. Gezelius vanhemman aikana myös kirkkomaahan hautaamisesta alettiin periä maksua. Tätä rahvas piti kohtuuttomana, minkä seurauksena 1690 korkeiksi koettuja maksuja pyrittiin kiertämään hautaamalla ruumis kaikessa hiljaisuudessa ilman pappia ja kanttoria.
Rahvaan hautajaistavoissa Itä- ja Länsi-Suomen välillä oli ilmeinen ero. Idässä kunnialliseen hautaamiseen kelpasi kirkkomaa ja ulkoisesti vaatimattomammatkin menot, kun etenkin Varsinais-Suomessa kiista hautausmaksuista muuttui taisteluksi oikeudesta haudata vainajia kirkkoon. Kirkkoon hautaamista yritettiin tuloksettomasti lopettaa jo kustavilaisella ajalla, mutta laittomaksi se tuli vasta 1822. Kaupunkien kasvaessa hautausmaat täyttyivät. Käsitys niistä ”Jumalan puistoina” on romantisoitu, sillä niiden ylläpitoon ei investoitu kuin pakon edessä. Järjestelyjen siirtyminen hautaustoimistoille 1800-luvun lopusta alkaen lisäsi kuluja. Vasta elintason nousun ja hyvinvointivaltion myötä surulla on ollut mahdollisuus tulla hautajaiskulttuurissa tärkeämmäksi kuin vainajan kunniallisen hautaan saattamisen aiheuttamat kustannukset ja halu tinkiä niissä.
