Kirkon uusi sopimus – hyvä vai huono?

Teksti Janne Keränen

Kirkon uusi virkaehtosopimus 2025–2028 julkaistiin viime viikolla. Sopimus on aina neuvottelutulos ja vain pieni osa tavoitteista etenee. Neuvottelujen dynamiikkaan kuuluu, että osapuolet valitsevat toistensa tavoitteista ne, joissa ovat valmiita muutoksiin. Loput jäävät odottamaan suotuisampia aikoja.

Kirkon sopimuksen ehdottomasti paras asia ovat palkankorotukset. Palkat nousevat samoin luvuin teknologiateollisuuden kanssa. Kirkossa on työvoimapula, ja se kilpailee palkkatasolla eniten julkisen sektorin mutta osin myös yksityisen sektorin kanssa. Tällä kierroksella muiden alojen palkat eivät karkaa. Ei näytä siltä, että teknologiateollisuuden sopimuskorotusten tasoa ylitettäisiin millään alalla. 

Työvoimapula on siinä määrin ongelma, että kirkko on käynnistänyt henkilöstön veto- ja pitovoiman kehittämisprojektin. Henkilöstöä edustavat työmarkkinajärjestöt eivät päässeet työryhmään mukaan. Tämä on harmillista, sillä järjestöillä olisi selkeä ja jäsentynyt käsitys siitä, mikä ihmisiä kirkon palveluksesta karkottaa.

Kirkon hengellinen työ – ja yllättävän moni muukin työ seurakunnassa – on kutsumustyötä. Kutsumus ei kuitenkaan kanna, jos työehtojen vuoksi työntekijät ovat uupumuksen partaalla. Pappien näkökulmasta tällaisia kipukohtia on ainakin kaksi.

Ensimmäinen liittyy leirityöhön. Viime vuosina sen vaativuus ja kuormittavuus ovat kasvaneet merkittävästi. Monen kokemus on, että leirivapaat eivät riitä leireistä palautumiseen, ja sinänsä mielekäs työ vie työkyvyn koetukselle. Leirityön rahalliset korvaukset, päiväraha ja johtajalisä, koetaan myös alhaisina. Ne eivät myöskään muutu, vaikka vastuu muuttuisi: palkan päälle saa pari kymppiä päivältä, olipa leiriläisiä kymmenen tai sata. Vuosikymmeniä on ajateltu, että leirejä pidetään niin kauan kuin leiriläisiä seurakuntiin tulee. Ellei leirivapaita ja korvauksia kehitetä, voi käydä niin, että ensin loppuvatkin työntekijät.

Toinen papiston kannalta vaikea työehto liittyy mobiilitavoitettavuuskorvaukseen. Sitä maksetaan päivystysluonteisista tehtävistä. Siihen nähden, että päivystysvelvollisuus saattaa olla ympärivuorokautinen, korvaus on varsin pieni.

Mobiilitavoitettavuuteen liittyy kysymys siitä, millä tavalla pappien on yleensä syytä olla tavoitettavissa. On totta, että pappi on pappi aina ja kaikkialla, ja tämä on osa viran luonnetta. Silti myös papin elämään kuuluu muutakin kuin työ eikä pappi jaksa työssä, ellei työstä voi myös vapaapäivinä irrottautua. Tavoitettavuusvelvollisuuteen liittyviä työehtoja ja korvauksia olisi työhyvinvoinnin parantamiseksi välttämätöntä kehittää.

Kun kirkko pohtii omaa veto- ja pitovoimaansa, toivoisin työskentelyssä otettavan henkilöstön tarpeet vakavasti.

Kirjoittaja on Pappisliiton puheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.