Diakonissat sielunhoitajina ja sairaanhoitajina
Kun Helsingin Diakonissalaitos perustettiin vuonna 1867, sen tavoitteena oli paitsi sairaanhoito myös hengellinen tuki potilaille. Sielunhoito oli osa diakonissojen työtä.
Teksti Jaana af Hällström kuvat Diakonissalaitoksen valokuva-arkisto
Kun Diakonissalaitos aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1867, oli sen toiminta innovatiivista paitsi toimintaperiaatteiltaan myös tavoitteiltaan. Laitos perustettiin kristilliseltä pohjalta toimivaksi kulkutautisairaalaksi.
Diakonissalaitoksen tarkoituksena oli kulkutautiepidemian väistyttyä toimia normaalina sairaalana ja kouluttaa nuoria naisia diakonissoiksi työskentelemään heikommassa asemassa olevien hyväksi seurakunnissa. Keskeinen osa koulutusta oli harjoittelu ja työhön oppiminen sairaalassa. Opinnoissa vahvistettiin kristillisen persoonallisuuden kehittämistä.
Helsingin Diakonissalaitos oli 42. niin sanottu kaiserswerthiläinen diakonissalaitos. Saksassa vuonna 1836 toimintansa aloittaneen laitoksen mallia noudattaen eri puolille Eurooppaa oli ennen Helsinkiä perustettu jo 40 vastaavaa diakonissalaitosta. Ne toimivat Sisarkoteina, joissa johtajatar huolehti kodin puitteista ja vastasi kasvatuksesta, johtajan keskittyessä kodin ulkoisten suhteiden lisäksi hengelliseen ohjaukseen Sisarkodissa ja sairaalassa.
Sisarkoti-malli oli Kaiserswerthin perustajan Theodor Fliednerin ja hänen vaimonsa Friederiken luoma. Myös kasvatuksen opillinen sisältö tuli aluksi Fliedneriltä. Siihen sisältyi myös opetusta sielunhoidosta. Oppimateriaalina oli Fliednerin kirjoittama Ohjeita potilaan sielun alkuhoitoon (Instruction für die erste Seelenpflege der Kranken).
Sielunhoito – kuten diakonissat koulutuksensa aikana oppivat – oli luterilaisten sairaanhoitajien toimiala, joka oli riippumaton lääkäreistä. Nämä keskittyivät ruumiin toimintoihin, mutta lähellä potilasta työskentelevälle hoitajalle sielunhoito kuului työhön elimellisenä osana. Sielun hyvän hoidon perusta oli Raamatun perusteellinen tuntemus. Tekstejä piti osata tulkita ja soveltaa potilaan erityistilanteeseen, mutta rajoitetusti – jotta sielunhoidolla ja pastorien antamalla hengellisellä ohjauksella olisi selkeä ero, kuten papit toivoivat.
Varsinaista virallista ja hyvin järjestettyä sielunhoitoa, niin kuin tämä yleisesti muissa yleisissä sairashuoneissa koko sivistyneessä maailmassa on järjestetty, tässäkin tarvitaan. Eipä tarvitse mennä kauemmaksi kuin yksityisten kustantamiin sairashuoneisiin Helsingissä huomatakseen, mikä ero on sairaitten sielunhoidossa näissä ja valtion yleisissä sairashuoneissa. Uusi Suometar 25.12.1888
Sana sielunhoito ilmaantui suomen kieleen vuonna 1838. Yksityisen ihmisen henkilökohtainen sielunhoito oli tuolloin Suomessa vielä tuloillaan. Vuoden 1869 kirkkolaki oli käänteentekevä sielunhoitotyön kehittymisen kannalta. Sielunpaimenen, papin, tehtävä oli aiemmin kohdistunut sairaita lukuun ottamatta koko seurakuntaan. Vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä pappeja kehotettiin tarjoamaan palvelusta sairaille, koska se oli osa ”Jumalan isällistä huolenpitoa kärsivistä”, ja että ”papin käynti oli avuksi myös ruumiillisessa paranemisessa antaen potilaille hyvän mielen”.
Kirkkolain myötä sielunhoito nähtiin nyt pitkälti henkilökohtaisena hengellisenä ohjaamisena ja auttamisena syvempään jumalakokemukseen. Sielunhoitoa antoivat papit, mutta Diakonissalaitoksella sielunhoitajina toimivat myös diakonissat ja koesisaret.
Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen intendentti ja viestinnän asiantuntija.
