”Vaikka olisin ypöyksin, minut siunataan ja minun puolestani rukoillaan” – Kuolemakulttuurin muutoksen keskellä kaunis lähtö pysyy pääasiana

Teksti Hanna Similä kuvat Hanna Similä, tikkurilan seurakunta ja Merja Lohilahti

Suomen väestö on maailman kolmanneksi vanhinta. Seurakuntapapin työ voi suurilta osin olla hautaan siunaamista, jatkuvaa kuoleman äärellä olemista. Kuolemakulttuurin muutokset tulevat jo nyt ja tulevaisuudessa varmasti vielä näkyvämmin yhä suuremmaksi osaksi kirkon työntekijöiden arkea.

Ihmiset ovat hyvin epävarmoja kuoleman edessä, ja monet perinteiset kuoleman kohtaamiseen kasvattavat rituaalit ovat ohentuneet. Esimerkiksi siunaamista ei nähdä enää ainoana vaihtoehtona edes silloin, kun vainaja kuuluu kirkkoon. Myös vainajan tahtoa voi olla vaikea selvittää, ja joskus omaisilla on tästä myös eri käsityksiä tai omasta todellisuudestaan nousevia toiveita.

Hautaustoimilain mukaan vainajan ruumiin hautaamisessa, tuhkaamisessa ja tuhkan käsittelyssä tulee kunnioittaa vainajan katsomusta ja toivomuksia. Kirkon työntekijänä voi joutua vastakkain monenlaisten kysymysten kanssa.  

Myös hautauskulttuurissa on tapahtunut muutos, jonka seurauksena esimerkiksi vainajien siunausajat ovat pidentyneet. Esimerkiksi Oulun kirkkoherrat kannustavat kannanotossaan omaisia mahdollisuuksien mukaan järjestämään kuoleman kohdatessa työ- ja vapaa-ajan asiat siten, että siunaaminen on kohtuullisessa ajassa mahdollista.

Hautaustoimilaki edellyttää, että vainajan ruumis on ilman aiheetonta viivytystä haudattava tai tuhkattava. Mikä taas on aiheellinen viivytys, jää toki aika lailla tulkitsijan varaan. Kirkkohallituksen ohjeiden mukaan suositus on kahdesta kolmeen viikkoon tai yhdestä kahteen viikkoa hautausluvan saamisesta. Saattoväen näkökulmasta suositusaika saattaa kuitenkin tuntua suhteellisen lyhyeltä ajalta saada kaikki tärkeät läheiset arkun äärelle.  

Raha pienentää saattoväen kokoa

Pidentynyt väli kuolemasta siunaustilaisuuteen on huomattu myös eteläisemmässä Suomessa. Vantaankosken seurakunnan pappi Maari Santala kertoo, että yksi syy tuhkattuna siunaamisen lisääntymiseen voi olla, että tällöin omaisilla on vuosi aikaa järjestää saattojoukko paikalle ja sijoittaa tuhka loppusijoituspaikalle.

Kuoleman ja hautajaisten välille tulee helposti pitkä aika. Ihmiset ovat kiireisiä ja yhteistä kaikille sopivaa aikaa siunaustilaisuudelle on vaikea löytää. Santala kertoo, että toisaalta siellä, missä nopea hautaaminen kuuluu kulttuuriin, homma tuntuu hoituvan kolmessakin päivässä ja kaikki pääsevät paikalle – muu elämä väistyy. 

Santala kertoo huomanneensa, että tällä hetkellä omaisten puolelta hautajaisten suunnitteluun ja siihen liittyviin päätöksiin vaikuttavat eniten aika ja raha. Hän kertoo pappina ymmärtävänsä tämän varsin hyvin, sillä hautajaiset ovat aina kalliit. Esimerkiksi kuljetukset maksavat ja tuntuvat myös määrittävän sitä, missä hautajaiset pidetään. Krematorion kappeli on yleensä suosittu paikka siksikin, että siinä säästyy yhden kuljetuksen verran rahaa. 

Raha on varmasti yhtenä syynä myös siihen, että saattoväen joukko on pienentynyt, kukkalaitteet ovat pienempiä ja yhden kukan perinne on kasvamassa. Kukkien laskemisen perinteeseen vaikuttaa toki myös ekologisuus. 

Santalan mukaan kolmantena kuolemakulttuurin muutoksena näkyvät yksilölliset toiveet. Papin toiminta siunaustilaisuudessa tuntuu olevan vierasta, eikä siihen ole juuri toiveita. Sen sijaan yksilölliset toiveet näkyvät erityisesti musiikissa ja varsinkin silloin, jos vainaja on syntynyt 60-luvulla tai sen jälkeen.

Albinoni tai ”kanttori päättää”

Virsien osaaminen on kaventunut ja yhteislaulamisen perinne tuntuu kadonneen. Artistien kuten Petri Laaksosen, Kari Tapion, Katri Helenan, Juha Tapion ja Suvi Teräsniskan musiikki ovat Santalan mukaan kovaa kamaa hautajaisissa. Kaikenlaisia toiveita voi aina musiikin suhteen esittää, mutta kanttori tekee lopulta päätöksen siunaustilaisuuden musiikista. 

Musiikkitoiveiden varsin yksilölliset pyynnöt eivät kuitenkaan vielä ole koko Suomen todellisuutta. Ylitornion kanttori Merja Lohilahti kertoo, että hän mielellään soittaa ja laulaa seurakuntalaisten tärkeissä hetkissä ja pääsääntöisesti pystyy toteuttamaan kaikki omaisten toiveet. Lohilahden mukaan yleisin toive on Albinoni tai ”kanttori päättää”.

Ylitorniolla kanttori osallistuu usein myös muistotilaisuuksiin ja joskus keskusteluun siitä, onko jonkin kappaleen paikka mieluummin muistotilaisuudessa kuin kirkon siunaustilaisuudessa.  Lohilahden mukaan kirkossa ei soiteta musiikkia kätevästi suoratoistapalveluista, sillä palvelut kieltävät julkisen esittämisen.

– Onhan meillä kirkossa hyvä tilanne, kun on palkattuna kirkkomusiikin ammattilaiset. Sitä kannattaa hyödyntää ja toivoa musiikkia tärkeään päivään. Kanttorit ovat palveluammatissa, Lohilahti jatkaa.  

Myös muutos kuolemakulttuurissa on huomattu. Sitä tarkastellaan ja siihen pyritään vastaamaan.  

Yhteinen linjaus helpottaa

Välillä ohjeistukset, erilaiset toiveet, aikaikkunat sekä vaade käsitellä vainajan ruumista ja tuhkaa arvokkaasti ja vainajan muistoa kunnioittavasti voivat aiheuttaa hämmennystä yksittäisissä kirkon työntekijöissä.

Kuinka tässä nyt tulisi toimia? Ohjeita ja säännöksiä voi olla haastava tulkita. Tästä syystä kirkkoherrat ovat tehneet Vantaalla linjauksia, jotka helpottavat yksittäisen työntekijän päätöksentekoa.  

– Suositus läpi koko siunaamiseen liittyvän palveluprosessiketjun on, että siunaus tapahtuisi kuoleman läheisyydessä ja arkussa. Tämä olisi tärkeää erityisesti suruprosessin näkökulmasta, Vantaan rovastikunnan lääninrovasti Janne Silvast linjaa.

On hyvä pitää mielessä mahdollisuus, että siunaustilaisuus toteutetaan sillä väellä, joka pääsee paikalle ja myöhemmin järjestetään muistelutilaisuus laajemmalle joukolle.  

Toki myös ymmärretään, että joskus aikataulu ei mitenkään mahdollista tällaista toimintatapaa. Mikäli suoratuhkausta eli tuhkauurnassa siunaamista toivotaan, ja sille on perusteet, niin siten voidaan Silvastin mukaan toimia Vantaan seurakunnissa.  

Teologisesti olisi tärkeää, että kun puhutaan varsin käytännönläheisistä asioista, kirkko kuitenkin pitäisi esillä ydintä, joka on kuoleman yli kantava toivo ja se, että jokainen saa lähteä arvokkaasti.

– Vaikka olisin ypöyksin, minut siunataan ja minun puolestani rukoillaan, Silvast jatkaa.  

Vantaan seurakuntien yhtenä strategisena painopisteenä on, että siunaamme hautaan arvokkaasti. Jokaisella on oikeus ja mahdollisuus saada arvokas ja kaunis lähtö. Myös muutos kuolemakulttuurissa on huomattu. Sitä tarkastellaan ja siihen pyritään vastaamaan.