Mikkelin piispa Mari Parkkinen: ”Vain yhdessä työskennellen pystymme vähentämään epäasiallista käytöstä”
Papit joutuvat monenlaisen epäasiallisen kohtelun kohteeksi niin kasvotusten ihmisten kanssa kuin verkossakin. Kaisa Puustinen kysyi Mikkelin piispalta Mari Parkkiselta, millaisia vinkkejä hän haluaa antaa papistolle julkisuuden hallintaan ja epäasiallisen käytöksen kohtaamiseen.
Teksti Kaisa Puustinen kuva kalervo pöykkö
Mikkelin piispa Mari Parkkinen on toiminut julkisessa ammatissa toimittajana, pappina ja piispana. Hänelle on ollut tärkeää ja selvää, että työhön kohdistuva huomio kuuluu työhön.
– Kaikki hallintoon liittyvä on tietysti julkista, ja siitä saatava mahdollinen kiitos tai kritiikkikin kuuluvat viran hoitoon, hän kertoo.
Julkisen henkilön julkisuus ei kuitenkaan aina rajoitu pelkästään viranhoitoon tai edes itse viranhoitajaan, vaan joskus huomion valokeilaan yritetään vetää myös läheisiä.
– Ikäviä haasteita ovat esimerkiksi perheeseen tai muuhun yksityisyyden piiriin kuuluvien asioiden kommentointi, hän kertoo.
Sosiaalinen media on moniulotteinen palautekanava. Tästä syystä on merkitystä, mitä itse somesta lukee ja huomioi. Parkkinen kertoo, että yleisellä tasolla some kohtelee häntä hyvin. Hän kertoo, että kommenttikentissä toki kritisoidaan milloin sukupuolta, milloin hänen uskoaan tai kannanottojaan.
Viestinnän vaivattomuus ja nopeus ovat oikea haaste julkisessa ammatissa oleville.
Viestintä ei ole pelkkää tekniikkaa
Papit ovat virkansa puolesta esillä, ja seurakuntien toiminta henkilöityy helposti työntekijöihin. Osa työntekijöistä voi kokea viestinnän ja sosiaalisen median hyvinkin omakseen, mutta kaikille se ei ole yhtä luontevaa.
Seurakuntien viestintä on Parkkisen mukaan seurakuntakohtaista. Jokainen seurakunta määrittää itse, kenelle viestintä kuuluu. Joissakin seurakunnissa on katsottu, että kaikki seurakunnan työntekijät ovat viestijöitä, toisissa viestintään on lisätty resursseja koskien koko seurakunnan viestintää.
– Lähtökohtaisesti jokainen kristitty on viestijä, koska meidät on kutsuttu kertomaan sanomaa Jumalasta, Parkkinen muistuttaa.
Seurakunnan työntekijöiden valmiudet viestintään ja somemaailman osallisuuteen ovat vaihtelevia. Osa ui virrassa kuin kotonaan, mutta osa voi kokea vierautta tai jopa vastenmielisyyttä aktiivista julkista viestintää kohtaan, vaikka yksityisesti viestintä olisikin vaivatonta.
Viestinnän vaivattomuus ja nopeus ovat oikea haaste julkisessa ammatissa oleville. Parkkinen kiteyttää, että erityisesti somemaailmassa tapahtuva kanssakäyminen ja kommentointi tapahtuvat nopeassa tempossa.
Parkkinen tunnistaa rajojen tarpeen.
– Siksi erilaisten julkisen ja yksityisen rajapintojen rakentaminen on tärkeää, ja itse kaipaisin siihen lisää koulutusta ja tukea.
Kirkossa olisikin Parkkisen mukaan hyvä tunnistaa, etteivät viestintä ja sosiaalinen media ole pelkkää tekniikkaa, vaan tämän päivän viestintäkeinot lisäävät työntekijöiden esillä olemista ja tavoitettavuutta aiempaa laajemmalle. Samalla olisi hyvä etsiä ja opettaa keinoja, joilla esillä olevat voisivat kokea voivansa rajata tai vahvistaa omaa turvallisuuttaan ja yksityisyyttään.
Seurakunnissa ja tuomiokapituleissa on nimettyjä häirintäyhteyshenkilöitä, joihin voi ottaa yhteyttä.
Mitä tahansa ei tarvitse sietää
Jatkuva laaja näkyvyys voi aiheuttaa seurakunnan työntekijöille monenlaisia epäasiallisia lieveilmiöitä. Ihmisten kynnys antaa asiatontakin palautetta on madaltunut. Julkisessa ammatissa olevien on toki kestettävä jonkin verran julkista painetta, mutta mitä tahansa ei Parkkisen mielestä tarvitse sietää.
– Jokaisella papilla on oikeus koskemattomuuteen, kunnioitukseen ammattilaisena, ja oikeus tehdä työnsä rauhassa. Viranhoidossa kenenkään ei tule joutua nimittelyn tai arvostelun kohteeksi esimerkiksi virkakäsityksen (sukupuolensa) takia, Parkkinen rajaa.
Epäasiallinen käytös voi olla laajempikin ilmiö ja kohdistua paitsi viranhoitajaan myös henkilöön. Ihmiset myös arvioivat epäasiallista käytöstä eri tavoin, ja yksi sietää enemmän kuin toinen.
Parkkinen antaa raamit epäasiallisen käytöksen tunnistamiseksi.
– Epäasiallinen käytös voi olla sanallista tai sanatonta. Se voi olla nimittelyä tai eleitä ja ilmeitä. Se voi olla sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää kommentointia ja kiusaamista. Epäasiallinen käytös voi olla jopa mustamaalaamista ja juoruilua.
Parkkisen mielestä olisi tärkeää, että ilmiö otettaisiin seurakunnissa vakavasti. Hän toivoo, että epäasialliseen kohteluun ja häirintää puututaan aina, ja kaikki tapaukset selvitetään. Edes julkisessa virassa olevan ei tarvitse jaksaa tai sietää kaikkea huomiota yksin. Apua saa luontevasti kollegoilta, mutta sitä voi ja kannattaa pohtia myös työnohjauksessa.
Parkkinen muistuttaa myös, että seurakunnissa ja tuomiokapituleissa on nimettyjä häirintäyhteyshenkilöitä, joihin voi ottaa yhteyttä. Epäasialliseen käytökseen ei tarvitse Parkkisen mukaan alistua yksin, eikä sitä pidä hävetä tai piiloutua sen takia. Kenenkään ei pidä ajatella, että asiaan on vain sopeuduttava.
– Tärkeintä on, että kukaan ei jää yksin, jos on kokenut epäasiallista käytöstä itseään kohtaan. Viestini on, että olkaa rohkeasti yhteydessä, vain yhdessä työskennellen pystymme vähentämään epäasiallista käytöstä, piispa Mari Parkkinen rohkaisee.
