Ainejärjestöt muodostavat tärkeän hengenheimon opiskelijalle, mutta mistä löytyvät tilat kohtaamiselle?
Kirjoittaja muistuttaa, että työelämä tarvitsee me-henkeä. Samalla hän kysyy, tukevatko yliopistot tämän hengen syntymistä.
Teksti Hanna Ojuva
“Ota kaikki irti, sillä opiskeluajat ovat elämäsi parasta aikaa”, raikaa jokaisen vanhemman, isovanhemman ja tädin kissan kaiman miehen suusta. Läpeensä kulutettu fraasi ei sinänsä ole valhe, mutta se jää roikkumaan abstraktille tasolle. Mikä kaikki tekee opiskeluajoista sitä parasta aikaa? Eivät varmastikaan ne opinnot, osa-aikatyöt eivätkä edes opiskelijariennot – vaikka kaikkia näitä kolmea parhaimmassa tapauksessa yhdistää se kaikista tärkein tekijä: yhteisö.
Juuri mikään yhteiskunnassamme ei kuitenkaan enää opeta yhteisön muodostamisen taitoja, vaikka ne olisivat arvokasta valuuttaa missä tahansa elämänvaiheessa. Individualismi on kehittynyt jo liiallisuuksiin ja koitunut monen murheeksi ja yksinäisyydeksi. Terve me-henki on poistunut ympäriltämme. Tunne siitä, että kuuluu joukkoon ja on löytänyt itselleen aitoja ja avoimia ihmisiä ympärilleen, on elintärkeä opiskelijoiden juurtumiselle. Vaikka uudessa kaupungissa olisi kaikki edellytykset hyvälle elämälle, ei niillä tee mitään ilman kestäviä ihmissuhteita.
Yliopistojen olisi hyvä myös tehdä enenevissä määrin yhteistyötä ammattiliittojen kanssa.
Vähenevät kohtaamiset vaikeuttavat juurtumista
Yksi tapa kuvata tätä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja me-henkeä on ”hengenheimot”, joilla tarkoitetaan mitä tahansa ihmisryhmää, jolla on vähintään yksi yhdistävä tekijä. Näitä voivat olla esimerkiksi pohjoiskarjalaiset, nuoret naiset, opiskelijat tai vaikkapa teologit. Mitä tarkempi hengenheimo on, sitä suurempi yhteenkuuluvuuden tunne sen sisällä on.
Merkittävimpiä hengenheimoja, joihin opiskelijat voivat liittyä heti opintojensa alussa, ovat ainejärjestöt. Nämä opiskelijayhdistykset tekevät paljon työtä luodakseen yhteisöjä niin oman alan sisälle kuin poikkitieteellisesti. Yhteisö muodostuu usein erilaisten tapahtumien ympärille, mutta se tarvitsee myös arjessa kohtaamista ja läsnäoloa.
Haasteeksi yliopistoissa, kuten myös Itä-Suomen yliopistossa, muodostuu kuitenkin ainejärjestötilojen puute, mikä vähentää merkittävästi opiskelijoiden keskinäistä kohtaamista. Tämä huolestuttaa erityisesti teologien keskuudessa, sillä kasuaalit keskustelut teologin identiteetistä tai ekumeniasta ainejärjestön kahvinurkkauksessa kasvattaisivat suuresti opiskelijoiden kapasiteettia kohdata toisiaan erilaisista näkökulmista huolimatta – niin luentosalissa kuin työelämässä.
Tilojen puute ja siten vähenevät kohtaamiset aiheuttavat sirpaloitumista ja vaikeuttavat opiskelijoiden juurtumista ja kypsymistä, puhumattakaan opintojen etenemisestä.
On siis käsittämätöntä, että näin ilmiselvästi opiskelijoiden tulevaisuuteen vaikuttavaan asiaan ei vastata asianmukaisella tavalla. Yliopistojen tavoite ei voi ainoastaan olla opiskelijoiden valmistuminen, vaan sen täytyy olla työelämään varustaminen. Tämän osalta yliopistojen olisi hyvä myös tehdä enenevissä määrin yhteistyötä ammattiliittojen kanssa sekä kehittää ja tukea yhdessä meitä tulevaisuuden osaajia. Työelämä tulee jatkossakin tarvitsemaan tervettä me-henkeä, ja sen rakentaminen alkaa jo elämän parhaassa vaiheessa – opiskelijoina.
