Rohkeus ei riitä, tarvitaan parempaa työelämää

Teksti Jonna Tolonen

Viime viikolla uutisoitiin piispa Mari Leppäsen tulevasta virkavapaasta (HS 10.12.2025). Moni kollega on kiitellyt piispaa rohkeudesta ja hyvän esimerkin näyttämisestä. Kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, työelämä on muuttunut kirkossakin.

Olen seurannut kiittelevää keskustelua hämmentyneenä. Nautin itsekin parhaillaan virkavapaasta, jolle jäin osin perhesyistä, mutta ennen kaikkea oman hyvinvointini vuoksi. Opintovapaalla ehtii ajatella ja olla rauhassa. Piispan sanat työrytmin kiihkeydestä ja kirkon haasteista tuntuvat tutuilta.

Siksi ihmettelen Mari-piispan osaksi saamaa ylistystä rohkeudesta.

Helsingin Sanomien jutussa esiin nostettuja kirkon työelämän ongelmia ei voi sivuuttaa olankohautuksella. On ongelmallista, jos työn epävarmuus, eettinen stressi, avoin syrjintä ja jatkuva kiire pitäisi ottaa vastaan normaaleina ilmiöinä, joihin yksilöt reagoivat kukin valitsemillaan tavoilla. Silloin vaihtoehdoiksi jäävät meemeistä tuttu hokema ”jos et jaksa, niin koita vaan jaksaa” – tai se, että on ”rohkea” ja jättäytyy hetkeksi sivuun oravanpyörästä. Jos se siis on taloudellisesti mahdollista. Monelle se ei ole. Parempi siis vain jaksaa?

Mutta entä jos meillä olisikin sellainen työelämä, että tärkeiden asioiden valitsemisen ei olisi vastakohta toimeentulolle? Mitä jos olisi sellainen työelämä, jossa ajattelu ja rauhallinen tekeminen voisivat olla tapa tehdä työtä? Mitä jos hengellisessä työssä hengellisyys ei jäisi vapaa-ajan harrasteeksi, vaan voisi lävistää tavallisetkin arkipäivät?

Työterveyslaitoksen Miten Suomi voi? -tutkimuksessa nostettiin viime vuonna esille, että jo joka kymmenes on todennäköisesti uupunut ja kohonnut työuupumusriski koskettaa joka neljättä. Tämä näkyy erityisesti esihenkilö- ja johtamistehtävässä toimivilla. Pysäyttäviä lukuja. Syitä etsitään milloin työntekijän henkilökohtaisesta elämästä, yksilön huonoista itsensä johtamisen taidoista tai viallisesta, liian päämäärätietoisesta tai suoritusorientoituneesta, suhtautumisesta työhön.

Ehkä niiden sijaan olisi aika kiinnittää huomio työhön ja siinä tarjottavaan tukeen.

Työelämästä ja ihmisen perustarpeista tiedetään paljon, mutta tieto inkarnoituu kirkon työhön hitaasti. Työaika tai autonomia eivät ole kirosanoja, vaan konkreettisia esityksiä tukea työntekijöiden sisäistä motivaatiota ja kokemusta, että omaan työhön voi vaikuttaa. Koulutus, mentorointi sekä työkulttuuri, jossa vaalitaan ajattelua ja keskustelua, vahvistavat toiveikasta työnäkyä ja pystyvyyden kokemusta. Syrjimättömyys ja toista kunnioittava kollegiaalisuus luovat yhteenkuuluvuutta, jossa teemme työtä samalla asialla.

On totta, että piispa näyttää hyvää esimerkkiä siitä, että edes johtotehtävissä oleva ei ole korvaamaton. On hyvä, että työstä voi tarvittaessa ottaa taukoa, vaikka mahdollisuuksia on viime aikoina merkittävästi rajattu, kun vuorotteluvapaa ja aikuiskoulutustuki poistettiin. Toivon kuitenkin, ettei työelämästä poistumista alettaisi nähdä ratkaisuna ongelmiin, joiden korjaamiseen on jo olemassa aivan muita työkaluja.

Kirjoitus on lukijakolumni eikä välttämättä edusta toimituksen linjaa.