Maan ainoa poliisipappi Jaani Vilkkilä on läsnä kahvihuoneissa ja selleissä – ”Autan ihmisiä siinä hetkessä ja sen verran kuin pystyn”

Teksti Tuula Paasivirta kuvat Tuula Paasivirta ja Jaani Vilkkilän kotialbumi

Helsinkiläinen Jaani Vilkkilä on maan ainoa poliisipappi. Hänen työhönsä kuuluvat työpaikkapapin tehtävät, poliisivankilan asiakkaiden kohtaaminen, Kirkon henkisen huollon (HeHu) tehtävät, työnohjaus, kouluttaminen ja paljon muuta.  

Poliisipapin virka on ollut osa Helsingin seurakuntien yhteistä seurakuntatyötä vuodesta 2000 alkaen. Viran perustivat yhteistyössä kirkko, sisäministeriö, poliisihallitus ja Helsingin poliisilaitos Euroopasta lainatun mallin mukaan. Vilkkilä toimii samassa tiimissä sairaalasielunhoitajien kanssa. 

Hänen edeltäjänsä Carita Pohjolan-Pirhonen oli tässä tehtävässä uranuurtaja Suomessa. Muualla Suomessa on jonkin verran työpaikkapappeja myös poliisilaitosten käytettävissä.  

Kosovosta mukaan tarttuneelle osaamiselle tuli käyttöä

Tapaan rauhallisen oloisen miehen Kolmannella linjalla seurakuntayhtymän tiloissa. Tämä leppoisa mies on ollut kovissa paikoissa muun muassa rauhanturvaajien pappina.  

– Selasin työpaikkailmoituksia huvin vuoksi, vain nähdäkseni, mitä kaikkea on tarjolla. Sanoin puolisolleni, että täällä on poliisipapin paikka auki. Hän vastasi: ”hae sitä!”.  

Vilkkilä oli ollut vuosina 2005–2006 kriisinhallintatehtävissä Kosovossa, ja kriisityön osaaminen oli jäänyt uinumaan.

– Nyt tajusin, että sille voisi olla tässä tehtävässä käyttöä.  

Vilkkilä haki paikkaa ja tuli valituksi virkaan vuonna 2018 edeltäjänsä Carita Pohjolan-Pirhosen jäätyä eläkkeelle.

Hän työskentelee Helsingin poliisilaitoksen runsaan 1 600 työntekijän työpaikkapappina. 

– Henkilökunnan kanssa käytävät keskustelut koskevat joskus työssä koettuja vaikeita asioita. Toisinaan keskusteluapua pyydetään, kun siviilissä on tapahtunut jotain isompaa. Myös kirkollisiin toimituksiin poliisit pyytävät pappiaan silloin tällöin, Vilkkilä sanoo.

Vilkkilä on myös poliisivankilan asiakkaita varten. Tutkinnanjohtaja, sairaanhoitaja tai vartija pyytävät häntä viikoittain poliisivankilan koppiin tapaamaan rikoksen tekijöitä. Näissä tilanteissa asiakkaat ovat kiinniotettuja, pidätettyjä tai vangittuja.

Kopissa tapahtuvat tapaamiset ovat Vilkkilän mukaan todella merkityksellisiä kohtaamisia, joissa puhutaan aika usein myös hengellisistä asioista.

Varsinkin ensikertalaiselle vuorokausi pienessä ja karussa sellissä on raju kokemus.

– Minulla on se etu, että en ole viranomainen, ja minulla on aikaa – usein menee tunti tai puolitoista. Olen myös vaitiolovelvollinen keskustelun sisällöstä, ja se tuo turvaa poliisivankilan asiakkaalle.

Ajoittain näissä kohtaamissa häntä pyydetään myös siunaamaan vainaja, koska hän on pappina kuullut vainajan ja hänen perheensä tarinan. 

Rajun teon takana on usein herkkä ihminen

Kun vanki kertoo omasta elämästään, lähes poikkeuksetta rikoksen taustalla on päihteiden käyttö.

Usein rajun teon taustalta paljastuu herkkä ihminen, joka olisi kaivannut elämässään apua, tukea, patistusta eteenpäin, Vilkkilä pohtii ja jatkaa, että taustalla on tavallinen ihminen, jonka elämä on joutunut väärille raiteille.  

– Varsinkin juuri 18 täyttänyt, rikolliselle tielle joutunut nuori on haastavassa paikassa, koska nyt hän on aikuinen. Monet nuoren ihmiset tukitoimet päättyvät yhdessä yössä, ja pitäisi osata vastata itse itsestään, pohtii Vilkkilä.  

Poliisipappi tapaa myös rikoksen uhreja ja uhrien omaisia. Henkirikoksen uhrin omaista ei kannata yrittää lohduttaa, sillä sanat kaikuvat helposti tyhjinä. Tärkeintä on Vilkkilän mukaan olla läsnä. 

Ensitiedon vieminen ei kuulu hänen työhönsä, mutta hän on valmis lähtemään omaisen luo pyydettäessä. Toisinaan häntä pyydetään kotikäynnille, mikäli poliisit havaitsevat tarpeen. Ajoittain näissä kohtaamissa häntä pyydetään myös siunaamaan vainaja, koska hän on pappina kuullut vainajan ja hänen perheensä tarinan.  

– Tärkeää on, että olen poliisilaitoksella ikään kuin hengailemassa käytävillä, kahvihuoneissa, ryhmätiloissa tai ruokalassa. Tällöin muut voivat kysellä ja jäädä juttusille tai olla jäämättä tai tulematta. Usein huomataan, että tuossa hän nyt on ikään kuin tavattavissa.  

Jutustelu alkaa tyypillisesti kevyemmillä aiheilla. Mikäli kanssakeskustelija toteaa, että on ok jutella, niin sitten voidaan mennä syvempiin vesiin.

– On ymmärrettävä, että tämä hengailukin on työtä, Vilkkilä sanoo.  

Carita Pohjolan-Pirhosen hyvän pohjatyön takia on toivottu, että Vilkkilä on mukana työsuojelu- sekä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvotoimikunnassa. Niissä hän voi ikään kuin ulkopuolisena tarkastella asioita tietystä vinkkelistä.

Hän vastaa nykyään Helsingissä ja laajemmin pääkaupunkiseudulla kirkon HeHu-toiminnasta.

Hän on HH1, mikä tarkoittaa, että hän on päävastuussa toiminnasta, ja ensimmäinen, joka alkaa organisoida toimintaa ja delegoida tehtäviä hälytyksen tullessa. Tehtävään kuuluvat isoissa kriiseissä mukana oleminen, harjoitukset sekä kouluttaminen. Tämän lisäksi Vilkkilä toimii myös työnohjaajana.    

Aloitin yli 40-vuotiaana baletin tanssimisen ja olen nauttinut siitä todella paljon.

Yhteyden syntyminen asiakkaaseen palkitsee

Vilkkilän tehtävistä kuormittavimpia ovat tilanteet, joissa asiakas kuvailee tarkasti esimerkiksi onnettomuutta tai rikosta.

Myös täydellinen toivottomuus kuormittaa.

– Sellaista kohtaa melko harvoin, mutta siinä tilanteessa huomaan jääväni miettimään ihmistä. Auttajana on ajateltava, että autan ihmisiä siinä hetkessä ja sen verran kuin pystyn. Sen täytyy riittää.

Hyvää työssä on, kun löytyy inhimillinen yhteys asiakkaaseen. Vilkkilän mukaan moni kertoo koskettavasti elämästään. Hänestä tuntuu hyvältä saada kertoa armahtavasta Jumalasta, ja on mukavaa, kun asioita saadaan ratkaistua ja eteenpäin.  

– Mikäli päivässä on paljon asiakastapaamisia, saatan lounaan jälkeen lähteä keskuspuistoon kävelylle. Se auttaa etääntymään työpaikalla käydyistä vakavista keskusteluista, Vilkkilä toteaa.  

Työstä irrottautumisessa Vilkkilää tukevat lisäksi lukeminen, musiikin kuuntelu, kitaran soittaminen sekä kavereiden kanssa juttelu. Myös urheilu ja tanssi tukevat työssä jaksamista.  

– Aloitin yli 40-vuotiaana baletin tanssimisen ja olen nauttinut siitä todella paljon. 

”Ristin voi antaa, sillä se on tylppä”

Vilkkilä kertoo havainneessa työssään, että tärkeintä on, kun ihminen tulee kuulluksi.

Se on hänestä jopa tärkeämpää kuin sanallinen lohdutus. On oleellista, että myös rikoksen tehnyt ihminen saa purkaa kaikkia tunteitaan. 

– Minä olen ikään kuin ulkopuolinen, ja se henkilö, jolla on aikaa siellä kopissakin kuunnella. 

Surun voi normalisoida, Vilkkilä sanoo. Hän korostaa, ettei surun prosessin tarvitse mennä tietyllä tavalla. Kanssakulkijan ja keskustelukumppanin on tärkeä kuulla, mitkä variaatiot vaikeassa surutilanteessa ovat normaaleja tapoja reagoida suruun.  

– Joskus ei ole sanoja, mieli on niin täynnä. Tällaisessa tilanteessa otan taskustani esiin Jerusalemista tuodun ruskean ristin ja pidän sitä kädessäni. Saatan kysyä, haluatko rukoilla tai haluatko tämän ristin? Joskus he haluavat. Ja ristin voi antaa, sillä se on tylppä, Vilkkilä päättää.