Miksi messumme on sellainen kun se on

Uskonpuhdistuksen jälkeen erinneet katolilainen ja protestanttinen messu jättivät seurakuntalaiset sivustakatsojiksi. Vastaliikettä saatiin odottaa 1800-luvulle saakka. Liturgisen liikkeen työ on tehnyt messun taas yhteiseksi, kirjoittaa professori, käytännöllisen teologian dosentti Tapio Lampinen.

Teksti Tapio Lampinen

Britannian sosiologien yhdistyksen uskontososiologisen ryhmän vuosittaisen kokouksen aiheena Bristolissa 1982 oli liturgian sosiologia. Kokoukseen osallistunut protestanttisen kirkon edustaja arvioi, että hänen kirkossaan jumalanpalvelusta uudistettiin roomalais-katoliseen suuntaan. Väitteestä hermostunut katolisen kirkon jäsen taas arvioi, että päinvastoin hänen kirkossaan messua vietiin protestanttiseen suuntaan.

Keskustelu sai minut kysymään, mistä tässä oli kyse. Nyt tiedän, että he molemmat olivat oikeassa tai yhtä hyvin voi todeta molempien olleen väärässä.

Protestanttisten ja katolisten messujen erilaistuminen

Katolinen kirkko teki Trenton kirkolliskokouksessa vuosina 1545–1563 kolme jumalanpalvelusjärjestyksen kannalta tärkeää päätöstä. Ensinnäkin vain Rooman hiippakunnan latinankielinen messu sallittiin, toiseksi suositeltiin pappien toimittavan ehtoollista päivittäin ja kolmanneksi vahvistettiin vuoden 1415 päätös, jonka mukaan seurakuntalaisille jaettiin ehtoollisella ainoastaan leipää.

Luther taas muutti messua alkujaan vain vähän: saarnan opettavaa puolta korostettiin ja virsilaulu tuotiin mukaan. Kuvaavaa on, että kun Wittenbergissä alettiin riisua messua, Luther lähti henkensä uhalla turvapaikastaan Wartburgin linnasta sitä pelastamaan.

Muiden protestanttien tavoin luterilaisessa messussa saarna nostettiin keskeiseksi. 1700-luvulle tultaessa Ruotsi-Suomessakin jumalanpalveluksia alettiin järjestää ilman ehtoollista. Jumalanpalveluksesta tuli opetustilaisuus. Tämä korostui puhdasoppisuuden ja valistuksen aikana. Ensin opetettiin oikeaa oppia, sitten jo maallisempiakin asioita.

Kirjoittaja professori ja käytännöllisen teologian dosentti Tapio Lampinen

Katolinen messu keskittyi ehtoollisen viettoon. Seurakuntaa ei tarvinnut välttämättä olla paikallakaan.

Erilaisista kehityskuluista huolimatta yhteistä katolisessa sekä protestanttisissa messuissa oli seurakuntalaisten passiivinen rooli. Katolisessa messussa seurakunnan rooliksi jäi katsella, protestanttisessa messussa kuunnella.

Liturginen liike ammensi antiikin ehtoollisliturgioista

1830-luvulla benediktiiniläisyyden parissa heräsi tyytymättömyys vallitsevaan tilanteeseen. Liike laajeni heti ekumeeniseksi. Se ammensi keskiaikaisten messukäytäntöjen sijaan antiikin ehtoollisliturgioista tavoitteenaan osallistaa seurakunta messun toimittamiseen kasteessa saadun pappeuden perusteella. Toiseksi pyrittiin luomaan antiikin ajan käytäntöjen pohjalta yhteinen jumalanpalvelusjärjestys lännen kirkoille. Kolmanneksi haluttiin vahvistaa seurakuntalaisten välistä yhteyttä.

Erityisesti silloin, kun seurakuntalaiset osallistuvat ehtoollisen jakamiseen, syntyy alttarilla olevista ja penkissä istuvista välittömästi yhteyden piiri.

Pyrkimysten kannalta merkittäväksi muodostui vuosi 1945, jolloin anglikaaninen pappi Gregory Dix julkaisi kirjan “The Shape of Liturgy”, suom. ”Liturgian muoto”. Suomeen liike tulikin anglikaanisen kirkon kautta. Liikkeen käytäntöjä levitti 1940-luvulta lähtien Liturgiset veljet -ryhmä.

Liturginen liike organisoitui 1960-luvulla Societas Liturgica – seuraksi. Se julkaisee nimeltä Studia Liturgica -aikakauslehteä. Molemmat perustettiin 1960-luvun alussa hollantilaisen reformoidun kirkon pastori Wiebe Vosin aloitteesta. Liikkeen parissa tehty työ on vaikuttanut jumalanpalvelukseemme ja kirkkokäsikirjaamme huomattavasti.

Societas Liturgican kongressi järjestettiin Suomessa 1997. Suomalaisia osallistuu kongresseihin säännöllisesti. Sini Hulmi SL:n johtokunnan jäsen. Esimerkiksi suositun Kansanlaulukirkon alkumuoto syntyi SL:n kongressin vaikutuksesta.

Kuinka liturgisen liikkeen tavoitteet toteutuvat nykymessussa?

Seuraavaksi esitän muutaman huomion liturgisen liikkeen tavoitteista sekä niiden toteutumisesta kirkkomme messussa. Yhteisen messun tavoite on toteutunut aika hyvin ainakin käsikirjojen tasolla. Jyväskylän Kuokkalan messujen jälkeen moni on tullut kertomaan, miten ulkomailla kirkossa käytyään he ovat kokeneet messun olleen hyvin paljon samanlainen kuin, mitä juuri vietetty.

Toteutuksessa merkittävä muutos on, että ehtoollista vietetään lähes jokaisessa jumalanpalveluksessa

Myös messun jälkeisiin tilanteisiin voidaan osallistaa seurakuntalaisia.

Kokemukseni on, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei aina seurata yhteisen messun järjestystä: Sen sijaan messu usein toimitetaan samanlaisena kuin ennen jumalanpalvelusuudistusta. Tällöin messuun rakentunut dynamiikka ei toimi vaan toimittamisesta tulee kuin ruutuhyppelyä: siirrytään mekaanisesti kaavan (sic!) kohdasta toiseen. Kaavamaisuutta korostetaan mm. sanomalla luettavan ensimmäinen ja toinen lukukappale. Saarnan lopussa on tavaton kiire hypätä seuraavan ruutuun, uskontunnustukseen. Kuulijalta viedään mahdollisuus miettiä juuri kuulemaansa.

Seurakuntalaiset messun toimittajina ja omistajina

Seurakuntalaisten osallistaminen ehtoollisen jakamiseen ja Jumalan sanan lukemiseen on yleistynyt kirkossamme. Seurakuntalaisia osallistetaan nykyään tulijoiden vastaanottamiseen ovella, alku- ja loppukulkueeseen ristin ja kynttilöiden kantajina, johdantosanojen lukemiseen, evankeliumikulkueen järjestämiseen ja yhteiseen esirukoukseen. Myös messun jälkeisiin tilanteisiin voidaan osallistaa seurakuntalaisia.

Osallistujien yhteys

Perinteisesti yhteydentunne on syntynyt yhteisessä virrenveisuussa ja muussa lauluun yhtymisessä. Sama vaikutus on akklamaatioilla eli papin ja seurakuntalaisen vuorottelussa, joka voidaan hahmottaa myös ihmisen ja Jumalan välisenä vuoropuheluna. Lauletut akklamaatiot sujuvat perinteisesti, mutta lukukappaleiden jälkeen sanottavia vierastetaan. Yleiseen käyttöön näyttää tulleen vain ehtoollisen päätössanojen vastaus: Aamen. Kristilliseen jumalanpalvelukseen kuuluu myös seurakuntalaisten vuoroteltu psalmin lukeminen tai laulaminen.

Ehtoollisen alkaessa ehtoollisen jakajien siirtymisen alttarin taakse alleviivaa alkavaa juhlaa. Erityisesti silloin, kun seurakuntalaiset osallistuvat ehtoollisen jakamiseen, syntyy alttarilla olevista ja penkissä istuvista välittömästi yhteyden piiri.

Keskeinen yhteyden ilmaus on seurakuntalaisten välinen rauhantervehdys. Rauhantervehdyksessä otetaan joukkoon mukaan myös vieraspaikkakuntalaiset, joka luo yhteydentunnetta myös yli yhteisen kielen. Tervehdyksellä valmistaudutaan yhteyden aterialle. Ehtoolliseen tekstit virittävät osallistujia kokemaan yhteyttä ei ainoastaan paikalla olevien ehtoolliselle osallistuvien kesken vaan kaikkiin kristittyihin, jotka sinä päivänä koko maailmassa ottavat vastaan ehtoollisen.

Yhteys johtaa liturgisen tilan omistajuuden siirtymiseen seurakuntalaisille. Siinä toimiminen on toimimista meidän Pyhässä tilassamme. Omistajuus ilmenee vaikkapa, jos on tarpeen, jo kaluston asettelemisena. Seurakuntalaisten yhteys voi laajeta koko paikkakunnan yhteydeksi. Lohja näytti tästä esimerkkiä ensimmäisellä kansanmusiikkimessulla.

Toivon, että kirjoituksen tiedot helpottavat Pyhän messun toimittamista.