Kolumni: ”Olen pilannut CV:ni kirkolla.”
Kaikessa karuudessaan se on lause, jonka olen itse joskus sanonut ja jota minulle on huokailtu.
Teksti Tiina Haukijärvi kuvat Tiina Puputti, Pixabay
Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan. Blogisarjassa tai muissa Jobin kolumneissa esitetyt näkemykset eivät välttämättä edusta Jobin tai sen julkaisijoiden yhteistä linjaa.
”Olen pilannut CV:ni kirkolla.” Näin kirjoitettuna se näyttää vielä kamalammalta kuin miltä se sivulauseessa tokaistuna kuulostaa. Kaikessa karuudessaan se on kuitenkin lause, jonka olen itse joskus sanonut ja jota minulle on huokailtu milloin kahvikupin äärellä, milloin saunan lauteilla. Siihen kätkeytyy haikeutta ja surua, pettymystä, pelkoa ja ehkä katkeruuttakin.
Omalla kohdallani en ole niinkään ollut huolissani siitä, ettenkö halutessani työllistyisi esimerkiksi hoitotyöhön, ohjaajaksi tai ehkä jopa johonkin mielenkiintoiseen projektiin kirkon ulkopuolelle. Mutta siinä vaiheessa työuraa, kun asiantuntemus on syventynyt, osaaminen kasvanut ja tutkintotodistuksia kertynyt, omaa työtään ja sen tulevaisuutta alkaa tarkastella uusin silmin.
Mitä voisimme yhdessä tehdä, jotta kirkko voisi olla tulevaisuudessa tavoiteltu, haluttu ja arvostettu työpaikka myös nuoremmille sukupolville?
Onko kirkossa tarjolla tarpeeksi haastavia asiantuntija- tai kehittämistehtäviä kilpailukykyisillä eduilla ja hyvällä palkkauksella? Kannattaako kirkkoon jäädä ja jos ei, niin pääseekö sieltä enää pois? Ja jos päättää hakea töihin kirkon ulkopuolelle niin, onko CV pilalla siinä vaiheessa, jos viimeiset kymmenen vuotta on työskennellyt saman seurakunnan palveluksessa?
Haikeus ja suru nousevat siitä, että niin moni haluaisi pysyä kirkossa töissä mutta se ei ole välttämättä kannattavaa tai taloudellisesti edes mahdollista. Moni on pettynyt siihen, että kirkossa osaamista ei tunnisteta tai sitä ei arvosteta. Toisilla herää pelko siitä, että on jämähtänyt työhönsä, tuomittu tekemään jotain sellaista mitä ei enää halua tehdä, mutta vaihtoehtoja ei ole. Merkityksellistä työtä ihmisten parissa on tarjolla myös muualla. Vai ajatellaanko kirkossa, että kyllä tänne aina joku tekijä löytyy?
Olen katsonut omaa ansioluetteloani ristiriitaisin tuntein. Miten omat taitoni ja intohimoni ovat kohdanneet organisaation tarpeet ja sen tarjoamat mahdollisuudet? Millaisia työpolkuja kirkossa on mahdollista rakentaa ja ovatko ne auki kaikille?
Mitä voisimme yhdessä tehdä, jotta kirkko voisi olla tulevaisuudessa tavoiteltu, haluttu ja arvostettu työpaikka myös nuoremmille sukupolville?
Kirjoittaja on Diakoniatyöntekijöiden Liiton puheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.
