Kolumni: Motivaatiota muutoksesta
Seurakuntatyön ja sairaalamaailman välillä on hämmästyttävä yhteneväisyys, molemmissa ympäristöissä koetaan vahvaa hierarkiaa ja etenemismahdollisuuksien puutetta, kirjoittaa Riitta Haapa-aho kolumnissaan.
Teksti Riitta Haapa-aho kuvat Väinö Jääskinen, Pixabay
Kun olen keskustellut terveysalalla työskentelevien ihmisten kanssa, olen huomannut seurakuntatyön ja sairaalamaailman välillä ikävän yhtäläisyyden. Molemmissa työpaikoissa vallitsee vahva hierarkia ja etenemismahdollisuuksien puute. Kun esimerkiksi sairaanhoitaja on edennyt osastonsa johtotehtäviin, uusia tulevaisuuden haasteita ei ole näköpiirissä. Samoin seurakunnissa juututaan vuosikymmeniksi samoihin tehtäviin. Työuupumus ei suinkaan aina johdu kiireestä, vaan myös tehtävien monotonisuudesta, etenemismahdollisuuksien puutteesta ja kyynistymisestä.
Usein kuulee kritisoitavan, että ainoastaan papeilla on mahdollisuus edetä kirkossa. Tämä pitää toki siinä määrin paikkansa, että ainoastaan papiksi vihitty voi toimia seurakunnan johtajana. Mutta jos toiveet ja vahvuudet ovat muualla kuin esihenkilötehtävissä, ei pappi ole sen paremmassa asemassa kuin muutkaan työntekijät. Varsinaiset asiantuntijatehtävät ovat kirkossa kortilla, oli taustakoulutus mikä tahansa.
Uusia haasteita työhön voisi löytää esimerkiksi tehtävien muutoksista. Kun on pitkään työskennellyt vaikkapa vanhusten parissa, voisi vaihto kasvatuspuolelle tuoda uusia näkökulmia. Myös päävastuu yksittäisestä projektista voi lisätä motivaatiota. Tällöin täytyy tietysti pitää huolta siitä, ettei työn kokonaismäärä muodostu liian kuormittavaksi. Olemme liian usein tehtävänkuvausten vankeja, aivan kuin ne olisivat ikuisesti kiveen hakattuja.
Myös mahdollisuutta työkiertoon seurakuntien välillä pitäisi hyödyntää. Kun on pitkään työskennellyt samassa seurakunnassa, vaihtaminen määräaikaisesti toiseen työyhteisöön ja toisiin tehtäviin voisi tuoda työntekijälle uutta intoa. Se hyödyttäisi myös työnantajaa, kun hyvät käytännöt pääsisivät aiempaa laajempaan tietoisuuteen. Tällaiset kokeilut olisivat suhteellisen helposti toteutettavissa esimerkiksi seurakuntayhtymien tai rovastikuntien sisällä. Seurakuntien ruohonjuuritasolla on valtavasti asiantuntemusta, joka pitäisi saada entistä laajempaan tietoisuuteen.
Kirjoittaja on Pappisliiton varapuheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.
