Uskonsa kanssa kaapista ulostullut Tuomas Enbuske: ”Sitä, mitä ei voi peittää, pitää korostaa.”

Teksti Hanna Similä kuvat Hanna Similä

Tuomas Enbuske on saanut paljon palstatilaa ajattelulleen ja hänen uskoon tulemisestaan on jo kirjoitettu jonkin verran. Osallistuessani Kirkon juhlilla Piispa Jari Jolkkosen ja Enbusken keskusteluun, mietin hetken, että mitä uutta voisin tästä sanoa, puuttuuko jo käydystä keskustelusta joku näkökulma? Päätin asettua kuuntelemaan keskustelua kirkon työntekijän näkökulmasta, sellainenhan olen ja sellaista mediaakin olin paikalla edustamassa. Mitä sanottavaa Enbuskella olisi minulle nimenomaan kirkon työntekijänä?

Irti ennakkoluuloista

Ihan ensiksi jouduin tietoisesti jättämään valtavan määrän ennakkoluuloja Tuomiokirkon portaille ja astumaan sisään kirkkoon asenteella, joka on vastaanottavainen ja antaa mahdollisuuden muutokselle. Tämä tuotti hedelmää. Asenteessani tapahtui muutos.

Jouduin tietoisesti jättämään valtavan määrän ennakkoluuloja Tuomiokirkon portaille.

Enbusken ajattelussa ja tavassa tuoda ne esille, on jotakin sellaista, jota tämä aika tuntuu kaipaavan ja tarvitsevan ja useat siis todella useat aplodit kirkossa keskustelun aikana tuntuvat puhuvan tämän puolesta. Toisaalta keskustelu oli saavutettavissa vain kirkon juhlien ohjelmalipulla, josta johtuen aplodien antajien voidaan ainakin sosiaalisen median keskustelujen perusteella olettaa olevan kirkon sisäpiiriä. He eivät siis edusta esimerkiksi sitä väkeä, jota minä päivittäin työssäni arkikirkon alttarilla palvelen.

Tässä ajassa ihmiset tuntuvat rakastavan tällaisia narratiiveja – vakaumuksessaan järkkymättömältä vaikuttava ateisti tulee uskoon ja uskaltaa vieläpä puhua siitä. Raaka rehellisyys saa vastakaikua – Jolkkosen sanoin: ”Sinulla ei tunnu olevan mitään itsesuojeluvaistoa.” Toki soraääniäkin asian ympärille mahtuu ja paljon. Enbusken mukaan, jotkin ateistit ovat olleet raivoissaan ja osa on pitänyt hänen uskoontuloaan vastauksena mielenterveyden haasteisiin, joista Enbuske on myös avoimesti puhunut.

Tulin uskoon loogisen päätelmän kautta

Kuitenkin Enbuske kertoo tulleensa uskoon nimenomaan loogisen päätelmän kautta ja yksi vaihe tällä matkalla oli nimenomaan ateismi.

Enbuskella on hyvin hallussa kristillisyyden kannalta olennaiset peruskäsitteet ja niiden sisällöt. Keskustelussa käydään läpi perisyntioppi ja armo. Synnistäkin puhutaan ihan sen oikella nimellä – kiertoilmaisuja ei käytetä. Enbuske käyttää reilusti sitä kristillistä sanavarastoa, jonka käyttämistä moni kirkon työntekijä on jopa pyrkinyt välttelemään. Enbuske kertoo tulleensa uskoon nimenomaan loogisen päättelyn kautta ja sanoo myös vierastavansa kokemuksellista kristillisyyttä. Hän myös painottaa ajattelussaan, että kristinuskon sanoman on oltava niin yksinkertainen, että sen on lukutaidoton 2000 vuotta sitten elänyt ihminenkin ymmärtänyt.

Enbuske käyttää reilusti sitä kristillistä sanavarastoa, jonka käyttämistä moni kirkon työntekijä on jopa pyrkinyt välttelemään.

Enbuske tuntuu olevan ehdoton ainakin yhdessä opinkappaleessa: armo kuuluu ihan jokaiselle, se todellakin koskee kaikkia, sen ulkopuolelle ei voi jättää ketään.

Pois mielistelevyydestä

Se, että Enbuske ei ole kirkon työntekijä, vapauttaa hänet tietynlaisista rakenteista ja antaa myös mahdollisuuden puhua asioista, joita moni meistä työntekijöistä ei tulisi sanoneeksi ääneen – itsesuojeluvaistomme on ehkä liian vahva. Myös tietty mielistelevyys Enbuskelta puuttuu. Mielistelevyyteen myös Enbuske tarttuu – ”Ei kukaan pidä mielistelevästä kirkosta, sillä eihän kukaan pidä myöskään mielistelevistä ihmisistä.”

Ei kukaan pidä mielistelevästä kirkosta, sillä eihän kukaan pidä myöskään mielistelevistä ihmisistä.

Enbuske kutsui meitä kirkkona autenttisuuden äärelle, olemaan ja edustamaan aidosti sitä, mitä olemme ja kilpailemaan vain omassa sarjassamme. Enbuske korosti perussanoman merkitystä ja synkkiä virsiä hittivirsien sijaan. Sitä, mitä ei voi peittää, pitää korostaa. Autenttisuuden ajatus saa tukea myös tutkimuksista. Nuoremmat sukupolvet arvostavat aitoutta ja autenttisuutta – saa edustaa sitä, mitä edustaa, kun tekee sen reilusti ja aidosti eikä pyri verhoamaan sitä joksikin muuksi. Vaikka nuoret eivät itse kokisi itseään hengellisiksi, he ovat kyllä valmiita sallimaan sen muille.

Myös Enbuske puhuu nuorista ja erityisesti tapetilla olleesta aiheesta – nuorten miesten kiinnostuksesta kristillisiä sekä konservatiivisia arvoja kohtaan. Hänen mukaansa aihetta ei tulisi lähestyä huolen kautta vaan hän pitää hyvänä asiana sitä, että pojat ovat löytäneet paikan, johon saavat tulla sellaisena kuin ovat.

Enbuske puhkoo kuplia. Hän ei tunnu asettuvan teologisessa ajattelussaan kirkkoon jo vahvasti muotoutuneeseen konservatiivien tai liberaalien kuplien sisään vaan asiasta riippuen surffailee joustavasti näiden vaihtoehtojen välillä. Tämä liike tuntuu aiheuttavan raikkaalta ja tarpeelliselta tuntuvan tuulahduksen tähän ummehtuneeseen kahtiajakautuneeseen rakenteeseen. Näin siitäkin huolimatta, että joidenkin yksittäisten asioiden kohdalla on vaikea olla Enbusken kanssa samaa mieltä.