Yksinäisyyden torjunta ei paikkaa sosiaaliturvaan ja kansalaisjärjestöjen rahoitukseen tehtyjä leikkauksia
Samalla kun kansallista yksinäisyyden vastaista toimintaohjelmaa esitellään, huolettavat sosiaaliturvaan ja kansalaisjärjestöjen rahoitukseen tehdyt leikkaukset diakoniatyötä tekeviä. Voitaisiinko järjestää luento, jonka aikana päättäjät kuuntelevat ja me päivittäin yksinäisyyttä työssämme kohtaavat kerromme, miten heidän päätöksensä vievät ihmisiä erilleen toisistaan.
Teksti Amanda Hiekkataipale
Osallistuin tammikuussa Diakonian ja kasvatuksen päiville Tampereella. Torstaipäivän aamuohjelman osana eduskunnan varapuhemies Paula Risikko esitteli kansallista toimenpideohjelmaa yksinäisyyden ja ostrakismin vähentämiseksi sekä osallisuuden vahvistamiseksi. Osallistujien Suomi -nimistä ohjelmaa esiteltiin kuin Leijonakuninkaan Simbaa. Taisipa Risikko kutsua sitä myös rakkauslapsekseen.
Ohjelma sisältää 21 toimenpidettä, joiden tavoitteina on, että yhdessä tehtävä työ yksinäisyyden ehkäisemiseksi tulisi osaksi eri toimijoiden perustoimintaa, yksinäisyyden teema nousisi yhteiskunnassa enemmän esille ja yksilöiden oma toimijuus vahvistuisi ja yhteisöllisyys lisääntyisi.
Tampere-talon suuressa salissa oli paikalla lähes kaksi tuhatta diakonian ja kasvatuksen ammattilaista, joiden uskallan väittää olevan kirkossamme niitä, jotka yksinäisyyden ehkäisyn ja seurauksien kanssa työskentelevät kaikista aktiivisimmin. Se, minkä valtakunnan vallankahva on nyt noteerannut, on ollut meillä tiedossa jo vuosikymmeniä.
Mitä pidemmälle toimenpideohjelman esittely eteni, sitä enemmän huomasin sormieni puristuvan nyrkkiin ja suupielieni jännittyvän. Asetelma, jossa tutkitusti sosiaalisesti kestämättömän hallituksen edustaja kertoo meille, miten yksinäisyys torjutaan, tuntui lähes irvokkaalta. Puheenvuoron loputtua odotin salin tyhjentymistä, ja omaa rauhoittumistani, ja kävin esittäytymässä Risikolle. Sanoin, että vaikka on hienoa, että tällainen toimenpideohjelma on olemassa, me diakonian tekijät näemme kentällä vähän eri tason tästä teemasta. Sanoin, että olemme todella huolissamme siitä, miten hallituksen leikkaukset sosiaaliturvaan ja kansalaisjärjestöjen rahoitukseen ovat tekemässä niille ihmisille, keiden kanssa me työskentelemme.
Risikko puristi kättäni, katsoi silmiin ja sanoi: ”Niin minäkin”. Kiitin ja poistuin paikalta. Olisin halunnut kysyä vielä niin paljon. Olisin halunnut kysyä, kuinka toimenpideohjelman tavoitteet kuvitellaan saavutettavan, kun yksinäisyyttä vastaan taistelevat järjestöt joutuvat leikkaamaan asiantuntijuudestaan. Olisin halunnut kysyä, miten sosiaalityön ja muiden palveluiden jo tiukoilla olevat resurssien kiristyessä entisestään pienituloisuuden kasvaessa oletetaan olevan mahdollista jalkauttaa enää yhtään mitään uutta. Viimeiseksi olisin halunnut kysyä, voisimmeko järjestää sellaisen luennon, jonka aikana hallituspuolueiden edustajat istuvat yleisössä ja me yksinäisyyttä päivittäin kohtaavat kerromme, miten heidän päätöksensä vievät ihmisiä erilleen toisistaan.
Toivon todella, että meistä tulee tulevina vuosina Osallistujien Suomi. Skeptinen diakonin mieleni ei vain suostu asettamaan tälle hankkeelle kovin suuria odotuksia.
Kirjoittaja on Diakoniatyöntekijöiden liitto DTL:n varapuheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.
