Vetovoimaa ja pitovoimaa

Teksti Mika Ahjosaari

Esittäydynpä täällä nyt minäkin, Ahjosaaren Mika, Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT: n varapuheenjohtaja. Tätä kirjoittaessani on alla pitkä vapaajakso ja ylihuomenna koittaa paluu työhön. Odotan sitä innolla. Ja se tuntuu kyllä monella tavalla hyvältä, että odotan työhön pääsyä.

Viime aikoina on käyty paljon keskusteluja työhyvinvoinnista, työn vetovoimaisuudesta sekä pitovoimasta. Viimeisen näistä koen omalla osallani olleen melkoisen vahva. Keväällä tulee 21 vuotta saman työnantajan palveluksessa. Koen että tuo on tämän ajan työmarkkinoilla melko pitkä aika. Omassa työyhteisössäni taidan tosin päästä vasta sijalle kuusi siinä vertailussa, kuka on ollut ”talossa pisimpään”. Pohdin että osaisinko palastella, että mistä tuossa pitovoimassa on ollut kysymys.

Ainakin yksi syy löytyy sieltä vajaan 21 vuoden takaa. Olin monen sattumuksen – tai johdatuksen – myötä päätynyt työnantajalleni kesätöihin. Päätin tuon kesätyösuhteen ja palasin kotikonnuilleni parinsadan kilometrin päähän loppukesäksi. Puhelin soi. Kesätyö voisi jatkua viransijaisuutena. Kiitin ja kieltäydyn. Minulla oli vielä opinnot kesken, eikä asuntoakaan sillä suuntaa Suomea. Seuraavana päivänä puhelin soi uudelleen. Olisi työsuhdeasunto tarjolla. Hämmästyin, kiitin ja kieltäydyin. Kyllä opinnot pitää hoitaa loppuun. Seuraavana päivänä puhelin soi jälleen. Nyt oli tarjolla sijaisuus, työsuhdeasunto ja diili että saan tehdä työn ohessa opintoni loppuun. En keksinyt syytä kieltäytyä, kiitin ja otin paikan vastaan. Tarina ei kerro, oliko sijaisuuteen ehditty jo hakea valmistunutta, pätevää työntekijää. Sitä pidän tottakai, erityisesti jälkikäteen tarkasteltuna tärkeänä.

Työnantaja näki minussa sen hyvin pian pätevyyskriteerit täyttävän sitoutuneen nuorisotyönohjaajan. Näin 21 vuoden kohdalla uskallan itsekin sanoa, että oikein näki. Työnantaja siis sitoutui minuun alusta alkaen ja se on epäilemättä vahvistanut minun sitoutumistani työnantajaan. Ja kuten en keksinyt syytä kieltäytyä kolmannesta työtarjouksesta, en ole sittemmin keksinyt syytä miksi lähtisin muualle.

Toki pitkään samaa työtä tehdessä on riskinä leipääntyminen ja liiallisesta rutinoituminen. Omalla osallani sopivia haasteita on kuitenkin työn sisällä tullut vastaan tasaisesti. Olen opiskellut työn ohessa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon, tullut valituksi johtavaksi nuorisotyönohjaajaksi ja vaihtanut tiimin sisällä työalapainopistettä. Siinä missä jotkin osa-alueet työssä ovat iän karttumisen myötä alkaneet kenties tuntumaan raskaammilta, on toisista alkanut löytää uusia ulottuvuuksia. Uusia haasteita, vanhojen vahvuuksien hyödyntämistä ja painopisteen muutoksia on työssä ollut tarjolla. On erilaista tehdä parikymppisenä nuorisotyötä vain jokusen vuoden nuorempien seurakuntalaisten kanssa kuin isänä vetää isien ja lasten leirejä tai kouluikäisten toimintaa. Viime vuosina on kattava työterveyshuoltokin tuntunut merkityksellisemmältä kuin juuri uraa aloitellessa.

Myös KNT:n toimintaan osallistuminen on tuonut syvyyttä oman ammattikentän ja kirkon työn tarkasteluun. Aluksi varajäsenenä valtuustossa, sitten hallituksen jäsenenä ja edelleen nyt varapuheenjohtajana olen saanut tasaisesti syventää omaa näköalaa siihen mikä kentällä on tärkeää ja miten juuri sitä voi tukea. Mikä vaatii lisää huomiota ja mistä haluamme tiukasti pitää kiinni.

Omalta osaltani nykyisen työni pitovoima on siis kirkkaasti pessyt muiden mahdollisuuksien vetovoiman. Miten on sinun osaltasi? Viihdytkö työssäsi? Odotatko uusia mahdollisuuksia? Haaveiletko vielä lyhyen palvelussuhteen jatkumisesta pitkälle tulevaisuuteen vai onko nykyinen työsi askel kohti seuraavaa haastetta? Millainen on mielestäsi vetovoimainen tai pitovoimainen työpaikka?

Kirjoittaja on Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT ry:n varapuheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.