Kudelmat pitkistä langoista

Teksti Juha-Matti Kivilahti

22. marraskuuta työpäiväni alkoi keskusradioaamunavauksella Vilppulan yhteiskoululla. Olin edellisenä päivänä vastaanottanut Vuoden pappi -tunnustuksen Tampereella AKI-liittojen liittokokouksessa ja tullut illan viimeisellä junalla kotimaisemiin. Nämä kaksi tilannetta loivat kontrastin, joka herätti minua pohtimaan työtäni.

Koulu, jossa tuona aamuna olin, on oma ylä-asteeni. Olen ollut siellä oppilaana, myöhemmin ylioppilaana koulunkäynninavustajana sekä virkavapausvuotenani opettajana. Monesti töihin ajaessani kuljen ohi rakennuksen, nyt tyhjillään olevan Mäntän aluesairaalan, jossa olen aikoinani syntynyt. Tajuan, kuinka syvällä juureni ovat tässä maaperässä. Olen tässä maisemassa muutakin kuin pappi – enemmän kuin vain pappi. Tehdessäni papin työtä Mänttä-Vilppulan seurakunnassa punon kudelmia pitkistä langoista. Olen löytänyt paikkani osana yhteisöä, paikallisyhteisöä.

Minulla on ollut onni ja siunaus saada tehdä työtä samalla paikkakunnalla pitkän aikaa, vuodesta 2013 alkaen. Entuudestani tunsin pohjois-pirkanmaalaisen mielenmaiseman. Työn myötä olen lunastanut paikkani katukuvassa. Minut tunnetaan muutoinkin kuin seurakunta-aktiivien parissa. Osa tunnettuutta on, että pyrin elämään samaa arkea seurakuntalaisten kanssa. Käyn taideriennoissa, vedän tietovisoja kotikylämme pubissa, hikoilen uimahallin saunan löylyissä. En siksi, että pappina minun tulisi olla jalkautumassa kirkon ”Ovet auki” -strategian mukaisesti. Elän sellaista arkea, joka minulle, kokonaisvaltaisena ihmisenä, tuntuu luontevalta ja omalta. Pappeus tulee mukanani kaikkialle, mutta kaikkiin tilanteisiin en mene ajatellen itseäni pappina.

Voimme kirkkona visioida matalan kynnyksen toimintaa, pohtia viestinnästä välittyvää julkisuuskuvaa tai perustaa työryhmiä jotka luovat asiakirjamassaa kokousten polttoaineeksi. Lopulta kuitenkin kirkon kohdattavuus, uskottavuus ja persoonallisuus on meissä työntekijöissä. Jos pappi, kanttori, suntio, diakoni ovat vain hahmoja rooleissaan satunnaisissa formaaleissa tilanteissa, olemme ihmisille palveluorganisaatio. Jos ihminen tuntee jonkun meistä siinä konseptissa, jota arjeksi kutsumme, kauttamme välittyy aivan erinäköinen seurakuntakuva.

Tiedän, että kaikille ei työn julkinen luonne ole mieleen. Eikä työnantaja voi velvoittaa olemaan pappina muuta kuin viranhoidollisissa ja työnkuvaan kuuluvissa tehtävissä. Pappisvihkimyksessä meidät siunataan palvelemaan kirkkoa aina ja kaikkialla. Kukin tavallaan ja kulloistenkin voimavarojensa mukaan, niin ajattelen.

Minä olen saanut olla pitkään pappina osa samaa ihmisjoukkoa. Mutta olitpa sitten kaltaiseni tai saanut nähdä monia eri paikkoja ja toimintaympäristöjä pappina, toivon, että pappeutesi ei ole muodostunut umpioksi, vaan siihen olisi tarttunut muruja jokapäiväisestä leivästä. Pappeuden ei kuulu olla fasadi edessämme ja toisaalta emme saa antaa työn typistää meitä vain papeiksi. Minä ja sinä olisimme kokonaisia ihmisiä ilman pappisvirkaamme. Ja kuitenkaan emme olisi se ihminen, jos emme olisi vastanneet saamaamme kutsuun palvella tätä Kristuksen kirkkoa.