Kansankirkon rooli on heikentynyt, mutta uskonnosta puhumiselle on avautunut uudenlainen tila

Teksti Juhana Unkuri kuva Aarne Ormio

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön johtajan Hanna Salomäen mukaan tämän vuosituhannen alun merkittävä kirkollinen kehityslinja on ollut se, että kansankirkon rooli on heikentynyt. 

– Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää yhteiskunnassa, joka on uskonnollisesti aiempaa selvästi monimuotoisempi. Esimerkiksi itsenäisten rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien määrä oli vuonna 2023 yli kolminkertainen verrattuna vuoteen 2000. 

Kasvanut maahanmuutto on lisännyt katsomuksellista monimuotoisuutta huomattavasti. Vuonna 2023 rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia oli yhteensä 170, joista käytännössä puolet oli kristillisiä. Taustaltaan ne ovat yleensä maahanmuuttajataustaisia tai uuskarismaattisia. Islamilaisia yhdyskuntia oli kaikkiaan 60. 

Aiempaa harvempi suomalainen kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, ja kirkolliset toimitukset hautauksia lukuun ottamatta tavoittavat huomattavasti pienemmän osan suomalaisista. Lisäksi nuoremmat ikäryhmät mieltävät itsensä selvästi aiempaa vahvemmin identiteetiltään uskonnottomiksi. Tutkimusten mukaan joka kolmas alle 40-vuotias suomalainen ajattelee näin. 

– Tutkimuksissa on havaittu, että nämä nuoremmat ikäryhmät eivät ole kovinkaan kiinnittyneitä niin sanottuun kulttuurikristillisyyteen. 

Erityisesti alle 30-vuotiaiden nuorten miesten mielenkiinto kristillistä uskoa kohtaan on vahvistunut.

Onko uskoon kiinnittyminen vastakulttuuria? 

Salomäen mukaan muutoksista huolimatta – tai niistä johtuen – uskonnosta puhumiselle näyttää avautuneen uudenlainen tila. 

– Erityisesti nuoret sukupolvet ovat avoimempia keskustelemaan näkemyksistään, ja esimerkiksi Nuorisobarometri osoittaa, että nuoret toivovat saavansa katsomuksiin ja uskontoihin liittyviin pohdintoihinsa tukea koulun ympäristöstä. 

Salomäki arvioi, että uskontokeskustelun avautumisen yhtenä taustatekijänä saattaa olla juuri katsomusten moninaisuuden lisääntyminen. Eri katsomusten voimakkaampi läsnäolo yhteiskunnassa voi nostaa kysymyksiä omasta uskonnollisesta identiteetistä ja sen perusteista. 

– Sosiaalinen media voi myös nostaa uudella tavalla esiin ja keskustelun aiheeksi uskonnon, joka Suomessa on tavanomaisesti ollut hyvin yksityisenä pidetty asia. 

Useiden tutkimusaineistojen pohjalta näyttää siltä, että erityisesti alle 30-vuotiaiden nuorten miesten mielenkiinto kristillistä uskoa kohtaan on vahvistunut. Salomäki uskoo, että tässä ikäryhmässä uskontoa voidaan katsoa myös tuorein silmin. 

Salomäen mukaan alle 30-vuotiaissa on paljon sellaisia, jotka eivät ole lapsuudenkotinsa kautta tutustuneet seurakuntaan tai heitä ei ole välttämättä edes kastettu.

– Näin kirkko ei välttämättä näyttäydy osana automaattisesti tulevaa ”kulttuurikristillisyyspakettia”, vaan aidosti omana valintana ja vaihtoehtona.

Salomäki kertoo, että on myös pohdittu, näyttäytyykö uskoon kiinnittyminen maallistuvassa ympäristössä myös vastakulttuurina uskonnottomuuden lisäksi mahdollisesti muillekin asioille, esimerkiksi suorituskeskeisyydelle ja materialismille.

Salomäki pohtii, että nykyinen avoin ilmapiiri ja kiinnostus uskontoja kohtaan voi nostaa esiin myös kysymyksen, missä määrin seurakunnissa on valmiutta vastata niihin. 

– Onko esimerkiksi nuorten ja nuorten aikuisten ikäryhmille sellaisia tilanteita ja toimintamuotoja, joiden kautta uusien tulijoiden on helppo lähestyä seurakuntaa? 

Kirkkoon kohdistuu monia toiveita

Salomäen mukaan kirkon kannalta keskeinen kysymys on, osaako se päästää irti aiemmasta ”ison kirkon” roolistaan ja muun muassa toimintatapoihin liittyvistä ennakko-odotuksista. 

– Kirkon julkinen rooli on erilainen kuin aikaisemmin, ja erityisesti millenniaalien eli 1980–1995 syntyneiden ryhmään kuuluvat eivät näe kirkon perinteistä julkista roolia kaikilta osin mielekkäänä. Lisäksi esimerkiksi koulujen ja päiväkotien kanssa täytyy uudella tavalla tarkastella sitä, millaisia toiveita kirkkoa kohtaan on, Salomäki pohtii. 

Hän toteaa, että osallisuuden vahvistaminen vaikuttaa vahvasti siihen, missä määrin tavalliset seurakuntalaiset voivat kokea kirkon omakseen. Samaan aikaan kirkkoon kohdistetaan hyvin laajoja toiveita, jotka nousevat esiin erityisesti kriisiaikoina. 

– Kirkolta toivotaan keskustelutukea, läsnäoloa, aukioloa, erilaisia konkreettisen avun muotoja sekä sitä, että kirkon toiminta kohdistuu kaikkiin suomalaisiin, ei vain kirkon jäseniin. Nämä asiat kertovat siitä, että muuttuneesta tilanteesta huolimatta kirkolla on edelleen varsin keskeinen rooli yhteiskunnassa. 

On mahdollista, että näissä herätysliikkeissä jännitteet näyttäytyvät nykyistä vahvempana sitoutumisena oman liikkeen toimintaan paikallisseurakunnan sijaan.

Herätysliikkeiden asema on muuttunut

Salomäki toteaa, että herätysliikkeiden rooli on selvästi pienentynyt 2000-luvulla. Kun vuonna 2004 yli viidennes suomalaisista (21 %) kuului tai ainakin oli saanut vaikutteita jostakin herätysliikkeestä, vuonna 2024 vastaava tilanne oli enää yhdellä kymmenestä. 

Niin kirkon työntekijöiden kuin luottamushenkilöiden keskuudessa herätysliikkeillä on edelleen vahva rooli. Kirkon työntekijöistä lähes puolet (48 %) on saanut herätysliikkeistä ainakin vaikutteita. Luottamushenkilöiden joukossa vaikutus on vielä suurempaa: noin kolme viidestä (57 %) kirkon luottamushenkilöstä joko kuuluu johonkin kirkon herätysliikkeeseen tai on ainakin saanut siitä vaikutteita. 

Salomäki toteaa, että herätysliikkeiden kentässä on viime aikoina ollut kuplintaa, mikä näkyy liikkeiden välisessä yhteistyössä ja niiden asemoitumisessa luterilaiseen kirkkoon. Muutamissa herätysliikkeissä on pohdittu suhdetta kirkon jäsenyyteen erityisesti avioliittokäsitykseen liittyvien näkemyserojen yhteydessä, ja toisaalta osa seurakunnista on samasta syystä irtautunut järjestöjen taloudellisesta tukemisesta.

Joidenkin järjestöjen Inkerin kirkossa toteuttamat pappisvihkimykset ovat nostaneet esiin kysymyksen niiden lähetysjärjestöroolista ylipäänsä. Kirkon johdossa muun muassa piispainkokous on linjannut lähetysjärjestöjen vihkimisen ehtoja. 

– On mahdollista, että näissä herätysliikkeissä jännitteet näyttäytyvät nykyistä vahvempana sitoutumisena oman liikkeen toimintaan paikallisseurakunnan sijaan. Aiemminhan varsin monille herätysliikkeille on ollut ominaista tiivis osallistuminen seurakuntien toimintaan. 

Kirkon työntekijät ovat tyytyväisiä

Koronan jälkeisenä aikana on puhuttu paljon kirkon työntekijöiden jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Salomäki kertoo vasta julkaistun KEVAn työhyvinvointitutkimuksen osoittavan, että kirkon työntekijöiden näkymät ovat tällä hetkellä myönteisiä. 

– Seurakuntatyöntekijöistä jopa 86 prosenttia tuntee työssään innostusta ja iloa. Kirkon työntekijät kokevat esihenkilötyön kirkossa vahvistuneen monilla eri osa-alueilla, ja lisäksi he kokevat henkisen työkykynsä hyväksi.

Salomäki nostaa esiin, että kirkon työntekijöiden arviot ovat näissä parempia kuin muiden tutkittujen julkisten alojen, eli kunnan, hyvinvointialueiden ja valtion, työntekijöiden arviot omasta työstään. 

Kirkon nelivuotiskertomuksen perusteella kirkon työntekijät ovat myös varsin tyytyväisiä siihen, missä määrin he saavat kehittää omaa osaamistaan. 

– Kokonaisuudessaan kirkon työntekijöiden jaksaminen ja kokemukset työn merkityksellisyydestä näyttävätkin olevan aiempaa parempia. Tämä heijastuu varmasti positiivisesti myös seurakuntien arkeen.