”Minun kauttani pappisvirka on inhimillinen, ihmistä lähelle tuleva” – Elämän viimeisillä hetkillä pappi tuo turvaa
Kirjoittajan mukaan papin voimavara on, että hän on yhtä aikaa instituution henkilöitymä, mutta samalla inhimillinen ihminen.
Teksti Matti Kivilahti kuva Marko Marin
Sain keväällä puhelun. Soittaja oli alueemme yliopistollisessa keskussairaalassa. Läheisen voinnissa oli tapahtunut käänne, mikä tarkoitti, että edessä oli saattohoito. Elämää oli jäljellä tunteja tai päiviä – joka tapauksessa vähän. Soittaja pyysi, että tulisin käymään. Sain järjesteltyä töitä siten, että pääsin myöhemmin sinä päivänä lähtemään. Siltä varalta, että noina tunteina tapahtuisi jotain, pyysin sikäläistä sairaalapappia käymään heidän luonaan. Siirtymä meiltä isolle sairaalalle kun ottaa aikaa yli tunnin. Automatkalla ehdin ajatella monenlaista.
Sairaalassa on osaavaa henkilökuntaa. He huolehtivat terveydenhuollollisista asioista pieteetillä ja ammattitaidolla. Kertomassani tapauksessa potilaan vierellä oli myös hänen läheisensä – kädestä kiinni pitäen ja kumppanilleen jutellen. Minä en pappina tuo mitään erityistä hoidollista apua, enkä kuulu sukulaisuussuhteiden tai henkilöhistoriani kautta ihmisiin, jotta minua voisi kutsua läheiseksi, vaikka nämä ihmiset tunnenkin. Silti sinä iltana heille oli tärkeää, että minä käyn heidän luonaan.
Ollessani hetkessä, jossa iankaikkisuuden ovi on raottunut, pappina minun ei tarvitse osata sanoa kovin paljoa.
Oleellisin löytyy läsnäolosta
Mietin, mitä minulta odotetaan. Mitä he odottavat? Mietin, mitä minun kuuluu virkani puolesta osata. Tunsin pienuutta, mutta samalla levollisuutta.
En voi puhua toisten puolesta, enkä sen kummemmin, mistä puhuimme. Mutta omia ajatuksiani pappeuden näkökulmasta haluan jakaa. Ollessani hetkessä, jossa iankaikkisuuden ovi on raottunut, pappina minun ei tarvitse osata sanoa kovin paljoa. Silloin ei puhuta oppiteologiaa eikä käytetä lauseita, jotka alkavat ”kirkkomme tunnustuksen mukaan”. Niiden paikat ovat muissa hetkissä.
Koen, että pappeina meissä piilee jännite, joka voi olla voimavaramme. Olemme yhtä aikaa instituution henkilöitymä, mutta myös verevä inhimillinen ihminen. Voin yhtä aikaa tuoda saattohoitohuoneeseen pantapaitoineni pelastusvarmuutta, mutta olla inhimillisesti nöyrä sen kokemuksen kanssa, että elämän päättyminen on mysteeri ja aina ajallisten hyvästien hetki.
Koen, että minut pyydettiin paikalle olemaan pappina. Vaikka jotain puhuinkin, oleellisin lienee olemisessa. Sanoma, jota edustan, toi pohjavireen, joka maadoittaa sekä luo turvaa ja luottamusta. Se on erilainen kuin lääkärillä tai läheisellä voi olla. Lääkäri toteaa ja on kliininen, niin kuin hänen työssään ja roolissaan kuuluu olla. Läheinen on hän, joka tuntee henkilön parhaiten ja omaa eniten yhteistä elämänhistoriaa. Pappina minun ei tarvitse olla kumpaakaan. En itke samalla tavalla kuin läheinen, mutta en ole asiakeskeinen kuten lääkäri.
Ei myrskyn tyynnyttäjä, vaan ankkurin tarjoaja
Aikani oltuani aloin tehdä lähtöä. Herran siunaus on hyvä tapa jättää ihminen ikiaikaisemman varaan kuin mitä itse laatimani sanat olisivat. Ovesta käytävään astuessani luotin, että minun kauttani suodattui sitä, mitä Jumala tahtoi heille siinä hetkessä välittää. Tunteiden aallokossa minä en edes yrittänyt tyynnyttää myrskyä, vaan olin laskemassa kiinni pitävää ankkuria.
Matka maakuntakeskuksesta kohti kotikontua oli yhtä pitkä kuin tullessa. Siinäkin ehti miettiä monta asiaa läpi – myös pappeutta. Virka suojaa minua, ettei minun tarvitse olla tunteikkaissa hetkissä oman voimani varassa. Toisaalta minun kauttani pappisvirka on inhimillinen, ihmistä lähelle tuleva. Pelkkä selkänojalle laitettu papinpaita ei lohduta ketään.
