Lehtien arkistoista löytää perspektiiviä jatkuvalle huolipuheelle

Teksti Outi Noponen

Syksyn saapuessa työkalenteri alkaa näyttää päivä päivältä silppuisemmalta. Vaikka työkokemuksen luulisi opettavan ymmärtämään, mihin aika ja voimavarat riittävät, kyselen itse ainakin itseltäni aina tässä kohtaa vuotta, olenko kalenteroinut ja aikatauluttanut loppuvuoden työni viisaasti.

Kanttori-urkuriliitossa on viime aikoina puhuttanut, miten kirkkomusiikin ja kanttorin opinnot houkuttelisivat hakijoita tulevaisuudessa ja miten turvataan se, että kanttorin virkoihin on tulevaisuudessa riittävästi päteviä hakijoita. Miten kanttorin työ koettaisiin houkuttelevana työurana?

Vuonna 2000, 25 vuotta sitten olin itse opiskelija, viittä vaille valmis musiikin maisteri. Tulevaisuus kanttorina kirkon töissä ei napannut. Seurakunta työpaikkana tuntui ahdistavalta, eivätkä työajat houkutelleet. Asiaa ei varmasti myöskään helpottanut se, että en ollut opintojen aikana saanut selätettyä esiintymisjännitystäni ja lamauttavaa virheiden pelkoa. Koin, että minusta ei ole siihen kanttorimuottiin, mikä minulle oli opintojen aikana piirtynyt.

Googlasin tälle tekstille teemaa miettiessäni sanaparin kanttori ja mielikuva. Yhdeksi hakutulokseksi tuli arkistojuttu Crux-lehdestä vuosituhannen alusta. Mielikuva kanttorista ei ollut kyseisessä lehdessä mikään iso aihe, mutta sen sijaan tuona vuonna oli selkeästi ollut varsin kiivasta keskustelua vihkimisten musiikeista.

Aloin lukea verkosta löytyviä Crux-lehden numeroita vuosituhannen alusta. Palkkaus, työajattomuus, työn rajaamisen vaikeudet, kiire, kanttorien joulutyökuorma, huoli opiskelijoiden riittävyydestä, tulevaisuuden rekrytointiongelmista kirkossa ja alan vetovoimasta ovat näkyneet liittomme jäsenlehden sivuilla jo pitkään. Myös kasvanut viestimien määrä ja viestitulva on koettu kuormittavaksi jo vuosituhannen vaihteen tietämillä.

Olen usein pysähtynyt eri medioiden ja lehtien erilaisten ”Vuosikymmenten takaa” -osioiden ääreen. Erityinen aarreaitta itselleni tällaisena vanhojen kaivelijana on Suomen Kuvalehden digiarkistot. Valitsen arkistolehden kiinnostavan kansijutun tai jonkin tasavuosikymmenen perusteelle. Lopulta unohdun selailemaan koko lehden.

Perspektiivi. Jollain jännällä tavalla tällainen vanhojen kaivelu rauhoittaa. Toisaalta se myös laittaa miettimään sitä, mistä tänä päivänä lopulta oikein puhutaan tai miksi tietyt asiat, valtasuhteet ja älyttömyydet maailmassa tuntuvat olevan aina vaan ja ikuisesti vinossa. Toisaalta useita juttuja lukiessa miettii, miten noin ei enää muuten kirjoitettaisi, sanottaisi ja toimittaisi. Onneksi on paljon myös mennyttä, joka toivottavasti ei enää koskaan palaa ja tapahdu – vaikka tällä hetkellä juuri sellaisia asioita maailmassa tapahtuu ja niitä huolestuneena ja peloissaankin seuraa. Vähän sitä ihminen lopulta tietää, ymmärtää ja muistaa. Miten pelkän huolen ja puheen muuttaisi motivaatioksi myös toimia aktiivisesti asioiden muuttamiseksi? Siitä jään ainakin itse koko ajan kiinni.

Miettiessäni omaa työuraani kanttorina, näen janalla epävarman kesäkanttorin, ammatti-identiteettiään etsivän aloittelijan, oman vahvuutensa lopulta löytävän, innostuneen uutta luovan kehittäjän, vauhdissa uupuvan ja joka tällä hetkellä työssään miettii ja tarkkailee paljon olennaistamista.

Mielikuvat ovat lujassa ja maine myös. Jostain mielikuvat aina syntyvät ja maine muodostuu. Kanttorin työ on, uskallan ehkä nyt tässä kohtaa työuraani jo sanoa, mielikuvia laajempi ja isompi työ osana merkityksellistä kokonaisuutta.

Kirjoittaja on Suomen Kanttori-urkuriliiton varapuheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.