Seurakunnissa tapahtuu ihmeitä, mutta jäävätkö ne piiloon?

Teksti Riitta Haapa-aho

Aloitin kaksitoista vuotta sitten Karkkilan seurakunnassa seurakuntapastorina. Sitä edeltävänä syksynä oli keksitty kokeilla uutta tempausta mikkelinpäivän alla. Kasvatuksen tiimiläiset pukeutuivat alboihin, laittoivat siivet selkään ja kuusenkoristenauhaa päähän ja lähtivät pikkukaupungin kaduille seisoskelemaan. Perjantai on Karkkilassa vilkas toripäivä, ja aamulla on muutenkin paljon työmatka- ja koululiikennettä. Alun perin vitsinä heitetystä ideasta on tullut perinne, joka toteutuu tänä vuonna jo neljännentoista kerran. Paikalliset osaavat jo odottaa enkeleitä katukuvassa.

Jumalan sanansaattajilla on mukanaan kylttejä, joissa lukee esimerkiksi seuraavia taivaallisia viestejä: ”älä pelkää”, ”olet ihme” ja ”hymyä!” Monet kerrat olen itsekin ollut enkelinä vilkuttelemassa ja hymyilemässä vastaantulijoille ja samalla saanut vastaanottaa monenlaisia reaktioita. Jotkut menevät ohi kokien selvää myötähäpeää, mutta suurin osa reaktioista on positiivisia. Ohikulkijat näyttävät peukkua ja hymyilevät. Osa pysähtyy kiittämään, kun työmatka alkoi iloisella viestillä. Joskus on kyllä tiedusteltu sitäkin, onko kyseessä jokin mielenosoitus.

Kun Karkkilan seurakunnan kasvatuksen tiimi on vuosien aikana pienentynyt, enkelitempaukseen ovat alkaneet osallistua muutkin työntekijäryhmät. Kaikilla työntekijöillä on ollut mahdollisuus halutessaan jättää arkitehtävänsä virastolla, hautausmaalla, keittiössä tai diakoniatoimistossa ja heittäytyä hulluttelemaan pariksi tunniksi. Pienen tiimin hölmöstä ideasta on kehittynyt vuosien aikana työyhteisön yhteenkuuluvuutta tukeva tapahtuma. Tämä kaikki hyvin pienellä vaivalla, mutta sitäkin suuremmalla innolla ja rohkeudella heittäytyä.

Valitettavasti monet ruohonjuuritason onnistumiset jäävät vain pienen paikallisen porukan tietoon, vaikka niistä voisi olla iloa kokonaiskirkollisesti. Ensinnäkään omista tekemisistä ei välttämättä haluta puhua muille, vaan niitä halutaan säilyttää omana omaisuutena. Toiseksi harva myöskään kyselee, mitä naapuriseurakunnissa tapahtuu.

Tiedän kokemuksesta, että pienissä seurakunnissa tehdään valtavasti rohkeita avauksia. Rasittavalla konsulttikielellä voisi puhua ”ketteristä kokeiluista”. Yhden lennokkaan idean ei tarvitse käydä byrokraattisesti läpi erilaisten hallinnollisia himmeleitä. Olisi kiva tietää, mitä loistavia käytäntöjä on vaikkapa Ruskon, Ruoveden, Nurmeksen tai Vöyrin seurakunnissa.

Hyvät toimintatavat pitäisi saada entistä paremmin yhteiseen käyttöön. Siispä viesti sinulle, joka työskentelet ruohonjuuritasolla – älä pidä kynttilääsi vakan alla, vaan kerro työstäsi ja pidä siitä ääntä. Ja muistutus sinulle, joka olet asiantuntijatehtävissä kirkkohallituksessa, tuomiokapitulissa, seurakuntayhtymässä tai jossakin kirkon työntekijöitä kouluttavassa organisaatiossa – ota selvää, mitä paikallisissa yhteisöissä jo tehdään ja ”parastele” siitä yhteistä omaisuutta meille kaikille.

P.s. Karkkilan enkelitempauksella ei ole rekisteröityä tavaramerkkiä. Se on vapaasti kopioitavissa.

Kirjoittaja on Suomen kirkon pappisliiton varapuheenjohtaja. Kirjoitus kuuluu AKI-liittojen, Diakoniatyöntekijöiden Liiton ja Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n puheenjohtajiston blogisarjaan.