Kesähäiden lyhyt historia: Oli aika, jolloin suosituimmat vihkiajat olivat loppusyksyllä tai joulukuussa – vaurastuminen toi häät kesäaikaan

Teksti Esko M Laine kuvat Miika Manninen

Mansikoiden, auringon ja jäätelön rinnalla kesähäät kuuluvat monien mielestä suomalaiseen kesäkuvastoon siinä missä mökki ja rantasaunakin, vaikka kutsu juhannushäihin ei välttämättä nykyisin herätä pelkkää riemua, toisin kuin aikaisemmin.  

Keskiajalla avioliiton solmimiseen vaikuttivat muiden syiden rinnalla kirkon asettamat normit. Kanoninen oikeus sisälsi lukuisia häiden ajankohtaa rajoittaneita säädöksiä, jotka pohjautuivat Paavalin neuvoon avioelämän ajoittaisesta rajoittamisesta ”rukouksen tähden” (1. Kor. 7: 5).

Nämä säädökset eivät kuitenkaan yksiselitteisesti määritelleet, koskivatko ne avioliiton solmimista vai ainoastaan hääjuhlia. Vasta 1000-luvulle tultaessa vihkiminen kiellettiin tiettyinä kirkkovuoden aikoina erityisesti paaston aikaan tai suurina juhlapäivinä.

Tällaisia ”suljettuja aikoja” (tempus clausum) olivat ensimmäisen adventin jälkeinen jakso, 1. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai sekä niin kutsuttujen kanttaus- eli rogaatiopäivien (helatorstaita edeltävät arkipäivät) ja Kolminaisuuden päivän välinen ajanjakso.

Kiellettyjä aikoja vihkimiselle olivat lisäksi suuret kirkolliset juhlapäivät ja niiden aatot. 

Kirkkojärjestys kielsi morsianten polttarit

Reformaatio mursi osin keskiajalla muodostunutta kirkollista tapaa vihkimisaikojen suhteen, vaikka korostikin vanhaan tapaan avioliiton puhtautta.

Vuoden 1571 kirkkojärjestys kielsi sekä vihkimisen että häiden järjestämisen joulu-, pääsiäis- ja helluntaiaikaan sekä suuren paaston aikana. Kirkkojärjestys kielsi lisäksi myös morsiamelle järjestetyn, nykyaikaisia polttareita osin muistuttaneen morsiamen illan (mökväll) häitä edeltävänä päivänä, jotta morsian olisi ollut vihittäessä oikeustoimikelpoinen.  

Karoliinisesta kirkkolaista vuonna 1686 nämä määräykset puuttuivat, joskin laki velvoitti yhä, tosin ilman viittauksia vihkimiseen, pyhittämään joulu-, pääsiäis- ja helluntaiajat. Koska vihkimistä näinä aikoina ei kuitenkaan ollut suorasanaisesti kielletty saati sanktioitu, varsinkin säätyläiset alkoivat pitää tällaisia määräyksiä aikansa eläneinä. 

Etelä-Savosta, Etelä-Karjalasta ja Kymenlaaksosta on säilynyt tietoja myös talonpoikien häistä joulun alla tai toisena joulupäivänä 1700-luvulla.

Mäntyharjussa oli kustavilaisena aikana suorastaan tapana kuuluttaa parit toisena adventtina ja vihkiä Tuomaan päivänä tai toisena joulupäivänä. Myös Karjalan Kannaksella jouluhäät eivät ainakaan 1800-luvun alkupuolella olleet harvinaisia. Viipurilaisen, vuodelta 1834 tunnetun sanonnan mukaan ”parempi oli olla kesä lehmättä kuin joulu akatta”.  

Kesäaikana pidettyjä häitä määräykset eivät rajoittaneet. Tästä huolimatta kesähäät olivat pitkälle 1800-luvulle jokseenkin harvinaisia. Niiden järjestämistä ei ole perusteellisesti tutkittu, mutta seurakuntien vihittyjen luetteloiden vertailu eri maakunnista satunnaisotannallakin puhuu selvää kieltään. Vertailun mahdollistamiseksi keräämäni esimerkit ovat 1730–1740-luvuilta, jolloin sota ja katovuodet verottivat selvästi vihkimisten lukua.  

Helsingissä tiedot vihityistä alkavat vuodesta 1736. Tuona vuonna vihityistä 15 parista vain kaksi sai toisensa heinäkuussa, toiset kaksi elokuussa.  Vuosina 1738–1740 kaupungissa ei järjestetty yksiäkään häitä kesällä, sotavuonna 1741 kahdet, mutta vuonna 1745 peräti viidet. 

Samoihin aikoihin Harjun kappeliseurakunnassa Pohjois-Satakunnassa, joka on nykyisin osa Tamperetta, vuonna 1747 ei nähty yksiäkään kesähäitä, seuraavana vuonna 1748 yhdet heinä- ja toiset elokuussa.  Vuonna 1750 ensimmäinen vihkipari astui papin eteen vasta syyskuussa.  

Lapualla Etelä-Pohjanmaalla 1740-luvulla kesähäät olivat edellä mainittuja tapauksia jonkin verran yleisempiä, joskin erot jäivät pieniksi, sillä sotavuosina 1742 sekä 1743 seurakunnassa nähtiin kumpanakin vuonna kolmet kesähäät.

Tilanne oli sama myös vuonna 1744, mutta häiden yleistyminen rauhan palattua vuonna 1743 lisäsi ylipäätään häiden määrää. Kesähäitä oli siten suhteellisesti arvioiden aikaisempia vuosia vähemmän. 

Pohjois-Pohjanmaan Pyhäjoella vuonna 1738 pidettiin yhdet kesähäät heinäkuussa ja seuraavana vuonna 1739 kesäkuussa. Vuonna 1740 häät keskittyivät tammi- ja joulukuille, mutta seuraavana vuonna järjestettiin yhdet häät kesäkuun 12. päivä ja toiset elokuun kuudentena.

Savo-Karjalassa tilanne ei olennaisesti poikennut Länsi-Suomesta. Lappeella eli nykyisin Lappeenrannassa tuolloisessa Vanhassa Suomessa vuodesta 1744 alkavissa vihittyjen luetteloissa ei ole yhtään merkintää kesähäistä.

Sen sijaan vuoden 1745 kesäkuussa vietettiin kahdet ja elokuussa kolmet kesähäät. Vihittyjä pareja oli mainittuna vuonna kuitenkin yhteensä 36. Seuraavana vuonna vihityistä 28 parista yhdet häät pidettiin heinäkuun lopussa ja toiset elokuun alussa. Vuonna 1747 kesähäitä oli kahdet, kesäkuun puolivälissä.   

Rantasalmella Etelä-Savossa hieman aikaisemmin, vuonna 1733 kesähäitä järjestettiin yhdet kaikkina kesäkuukausina, seuraavana vuonna 1734 peräti kymmenet. Kaikkiaan vihittyjä vuonna 1733 oli 34 paria. Lukua voi pitää poikkeuksellisena koko otannalla tutkimistani aineistosta. 

Myös Mikkelin maaseurakunnassa vuonna 1737 kesähäitä oli yhdeksän. Kaikkiaan vihkipareja oli tuolloin kuitenkin peräti 46. Myös Lapissa esimerkiksi Torniossa kesähäiden osuus samana aikana oli kaikista vihkimisistä samalla tasolla.  

Häiden järjestämiseen ei ollut kesällä aikaa

Koko maassa 1700-luvun puoliväliä lähestyttäessä suosituimmat vihkiajat olivat loppusyksyllä tai joulukuussa. Aikaisemmassa tutkimuksessa on todettu, että puolet avioliitoista solmittiin loka-joulukuun välisenä aikana.

Uudellamaalla häiden viettäminen jakautui muuta maata tasaisemmin eri kuukausien kesken ainakin kustavilaisella ajalla, mutta sielläkin loppuvuosi oli selvästi suosituinta aikaa taluttaa tuleva puoliso alttarille. 

Häiden ajankohtaa talonpoikaisyhteiskunnassa myös otantamenetelmällä tarkastellut akateemikko Päiviö Tommila päätyi vuonna 1960 samankaltaisiin tuloksiin pitäjien vertailussa.

Hänen mukaansa 1750-luvulta 1970-luvulle tultaessa kesäkuussa pidettyjen häiden määrä on kaksinkertaistunut ja heinäkuussa järjestettyjen luku peräti kuusinkertaistunut samaan aikaan, kun joulu- ja varsinkin tammikuu ovat lakanneet olemasta yleisiä vihkimisajankohtia. Samaan aikaan myös talonpoikainen tapa ajoittaa isot häät torstaille ja pienemmät perjantaihin, on isossa kuvassa vaihtunut lauantaivihkimisiksi. 

Syitä kesähäiden vähäisyyteen voi etsiä sekä talonpoikaisesta taloudesta että avioliittokäsityksestä. Maatalousyhteiskunnassa kesä oli kiireistä aikaa. Alkukesän kylvötöiden ja heinäkuun heinänkorjuun, pohjoisessa ja idässä kaskenteon ja tervanpolton aikaan, häiden valmisteluille ei jäänyt aikaa eikä ollut voimavaroja. Vasta kun sato oli loppukesästä varmistunut, myös häiden pitämiseen tarjoutui mahdollisuuksia. Katovuosina häiden järjestämiseen ei yksinkertaisesti ollut varaa.  

Varaton väestö solmi avioliiton useimmiten loka-marraskuussa siitä syystä, että tuolle ajalle sijoittuivat niin sanotut vapaaviikot, jolloin palveluskausi taloissa oli päättynyt, eikä uutta sopimusta ollut vielä tehty.

Tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että vapaaviikkojen siirtyminen myöhemmäksi marraskuulle vaikutti myös vihkimisten ajankohtiin Varsinais-Suomessa. Vihkimisaikoja pohtinut Oiva Turpeinen on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että keväällä varsinkin Kainuussa ja Pohjois-Suomessa rospuutto vaikeutti olennaisesti kulkemista pitkistä matkoista häätaloon. 

Myös avioliittokäsitys poikkesi olennaisesti nykyisestä. Vaikka menneisyydessäkin ihmisillä oli epäilemättä romanttisia tunteita toisiaan kohtaan, avioliittoa solmittaessa heidän tuli ottaa huomioon erityisesti taloudelliset seikat. Avioliitto oli ennen muuta naimakauppa, jonka tehtävänä oli varmistaa työkykyisten ihmisten löytyminen ja talon menestys.

Samasta syystä myös avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset olivat paitsi moraalinen myös taloudellinen ongelma, sillä vasta vuonna 1878 he saivat oikeuden äidinperintöön ja vuonna 1922 myös isänperintöön.  

Tänä aikana, jolloin yksilöllisyys ja kokemuksellisuus ovat arvossaan, kesähäille elämyksenä on avautunut uusi momentum.

Tunteet tulivat mukaan avioliittoon

Perhekäsityksen muuttuminen ja sukupuolten välisen suhteen uudelleen arviointi käynnistyi Suomessa 1840-luvulla, jolloin irrottauduttiin perinteisestä ruokakunta-ajatuksesta ja alettiin siirtyä kohti nykyistä ydinperhettä.

Avioliittoa sen ytimenä alettiin tarkastella taloudellisen järjestelyn sijaan parisuhteena, jossa tunteilla oli uudenlainen merkitys. Se oli omiaan synnyttämään kuvaa romanttisista kesähäistä. Tätä muutosta ilmentää osuvasti Maiju Lassilan satiirinen kansankomedia Tulitikkuja lainaamassa (1910), jossa leskeksi jääneet arvioivat potentiaalisia puolisoehdokkaita vain siitä näkökulmasta, millaisia työihmisiä nämä olivat. 

Avioliittokäsityksen muuttuminen ja säätyläispiireistä omaksutut tavat vaikuttivat aikaa myöten vihkimisten ajankohtiin. Itsenäisessä Suomessa 1930-luvulta aina 1970-luvulle noin 15 prosenttia kaikista häistä pidettiin kesäkuussa, useimmiten juhannuksena.

Kaikkiaan kesäkuukausina vihittiin tuona aikana noin kolmannes kaikista pareista. Vaikuttivatko muutokseen kenties myös aikakauden elokuvien tai kirjallisuuden luomat romanttiset kuvat kesähäistä sillanpäälaisessa kesätunnelmassa, on toistaiseksi selvittämättä.

Ilmeistä on sen sijaan, että vuonna 1939 säädetty vuosilomalaki, joka koski työsuhteessa olleita työntekijöitä teollisuudessa, kaupassa ja palvelualalla, mahdollisti kesähäät perinteistä maanviljelyyn perustunutta maalaiskulttuuria paremmin.

Suurten kesähäiden järjestämiseen vaikutti oletettavasti myös 1930-luvun laman jälkeen alkanut vaurastuminen ja uudestaan leveämpään leipään kiinni pääseminen sota- ja pulavuosien päätyttyä 1950-luvun alussa. 

Tänä aikana, jolloin yksilöllisyys ja kokemuksellisuus ovat arvossaan, kesähäille elämyksenä on avautunut uusi momentum siitä huolimatta, että tosiasiassa useat avioliitot kokevat nykyisin kesäkissan kohtalon.