Papit toimivat valon tuojina ihmisille, jotka joutuvat kohtamaan työssään pimeyttä – kirkon työpaikkapapit osana poliisin, pelastuksen ja ensihoidon posttraumatyöpajoja 

Teksti Hanna Similä kuvat Hanna Similä ja Juha Järvelin

Vuonna 2010 Suomeen tuotiin Etelä-Carolinasta metodi, jonka tarkoituksena on helpottaa poliisin posttraumaoireilua sekä kumuloitunutta stressiä. Posttraumatyöpajat kehitettiin Amerikassa jo 1980-luvulla FBI:n työntekijöitä varten. Myöhemmin posttraumatyöpajat ovat tulleet Suomessa myös pelastuksen ja ensihoidon parissa työskentelevien saataville.

Metodin toivat Suomeen psykologi ja EMDR-kouluttaja Roger Solomon, nykyinen Suomen posttraumatyöpajojen johtaja ja hallintotieteiden tohtori Juha Järvelin ja ylikonstaapeli Pasi Härkönen. Järvelin tutustui Härkösen kanssa Solomoniin käydessään Amerikassa tutustumismatkalla. Tätä matkaa Marko Kilpi kutsui Ylen kolumnissaan Rikotut poliisit (21.2.2017) omakustanteiseksi toiviomatkaksi.

Nykyään ei onneksi ajatella, että pitkittyneeseen stressiin ja kuormittaviin tilanteisiin reagoiminen olisi jonkinlaisen ominaisuuden puuttumisen merkki, vaan ymmärretään, että se on normaalia mielen ja kehon reagointia epänormaaleille tilanteille altistumisesta. 

Posttraumatyöpaja pilotoitiin, ja koska kokemukset olivat niin hyviä, niistä tuli olennainen osa poliisin psykososiaalisen tuen mallia poliisiylijohtaja Mikko Paateron siunauksella. 

Posttraumatyöpajoissa huomioidaan hengellisyys

Koska malli tulee Amerikasta, siihen kuuluu olennaisena osana myös hengellisen ulottuvuuden huomioiminen. Ihan ensimmäinen evankelisluterilaisen kirkon pappi, joka osallistui posttraumatyöpajoihin, oli nyt jo eläkkeellä oleva poliisipappi Carita Pohjolan-Pirhonen.

Osallistujien osalta työpajat kestävät kolme päivää ja ohjaajat viettävät yhdessä aikaa valmisteluineen sekä purkuineen 4–5 päivää. Poliisien posttraumatyöpajat ovat vertaisvetoisia, mikä tarkoittaa sitä, että ohjaajissa ovat mukana koulutetut vertaistukihenkilöt, jotka ovat itse myös osallistuneet pajaan. Lisäksi pajan ohjaajiin kuuluvat koulutetut mielenterveysalan ammattilaiset.

– Koska tarkoituksena on tarjota kokonaisvaltaista helpotusta psyykkiseen kipuun, on keinovalikoimaan kuuluttava myös mahdollisuus hengellisiin keskusteluihin, Järvelin summaa. 

Hän kertoo, että yhteistyö pappien kanssa on ollut aina hyvää. Poliisien posttraumatyöpajan on käynyt yli kuusisataa henkilöä, ja ainoastaan kerran papin läsnäolo pajassa on kyseenalaistettu.

Järvelinin mukaan posttraumatyöpajaan osallistuvan papin on kyettävä käymään sekä syvällisiä että kevyempiä keskusteluja, lisäksi papin on myös kyettävä kunnioittamaan toisten katsomuksia. Papin tehtävänä on ylläpitää uskoa ja toivoa tulevaan, mutta ei saarnaten. Järvelinin mukaan eteen ei ole vielä tullut yhtään syytä, miksi pappia ei pidettäisi systeemissä mukana.

Ammattilaiset poimitaan pajoihin käsin

Posttraumatyöpajojen teemat ovat sellaisia, että niihin osallistuvien ammattilaisten pitää pystyä kuuntelemaan äärimmäisissä kuormitustiloissa syntyneitä kokemuksia. Siksi kaikki ammattilaiset ovat käsin poimittuja, Järvelin kertoo.

Vaasan suomalaisen seurakunnan työpaikkapappi Eva Thölix on osallistunut jo yhteensä yli kahteenkymmeneen työpajaan. Hän kuvaa papin roolia siellä rinnalla kulkijaksi, saattaen vaihtajaksi sekä toivon lähettilääksi. Pappi pitää pajassa viimeisen puheenvuoron, jonka keskeinen ajatus tiivistyy toivoon.

Jotta tällaisen puheenvuoron voi pitää, on kuljettava niin työpajan ohjaajien kuin työpajaan osallistuvien rinnalla kaikki ne päivät, jotka työpaja kestää. Toivon ajatukset, jokaista kannattelevat asiat, pappi poimii käsin erilaisista keskusteluista.

– Silmät on pidettävä auki ja kuulon on oltava herkillä, sillä on nähtävä, missä lepää ”juuri tuon ihmisen toivo”, Thölix summaa.

Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen työpaikkapappi Sanna Kauppinen on ollut mukana yhdeksässä pelastuksen ja ensihoidon posttraumatyöpajassa ja kokee työn varsin merkitykselliseksi.

Hän sanoittaa papin olevan pelastajille henkinen suojavaruste. Pelastusalan posttraumatyöpajoihin hän ohjautui Palopäällystöliiton erityisasiantuntija Saku Sutelaisen kutsumana. Pelastusalan pajat käynnistyivät osana MentalFireFit-hanketta, jonka ohjausryhmässä Juha Järvelin oli. Pelastuksen ja ensihoidon posttraumatyöpajamalli kulkee nimellä PTW2.0.

Ihan ensimmäisen pajansa Kauppinen sai kokea omien sanojensa mukaan Thölixin siiven alla. Tärkeimmäksi tehtäväkseen pajoissa hän kertoo ”yleismiesjantusena” olemisen. Tärkeintä on olla hihasta vedettävissä ja asemoitua sinne, missä eniten on tarvetta.  Työn merkityksellisyyttä Kauppinen sanoittaa lainaamalla traumaterapeutti Markku Andelinia: ”He pelastavat meidät, kun me olemme hädässä. Heidän hyvinvointinsa on meille kaikille elintärkeää.”

Olen saanut pelastuslaitoksen kanssa yhteistyössä hankituksi itselleni sellaista osaamispääomaa, jota en olisi pystynyt hankkimaan kirkon omissa koulutuksissa.

Mitä tästä yhteistyöstä voidaan oppia? 

Thölix kehottaa tarttumaan mahdollisuuteen, jos sellainen tarjoutuu, vaikka se ei kirkon sisäpiirin näkökulmasta tulisi sieltä ydinmaailmasta. Kauppinen sanoo, että tämä on seurakunnan ja kirkon, ei pelkästään hänen tekemäänsä yhteistyötä. Liittymällä toisiin syntyy Jumalan ja ihmisten hyvää, toivoa ja voimaa, jota kukaan ei yksin pysty tuottamaan. 

– Rukoilen viisautta kirkon päättäjille ja esihenkilöille, että tämänmoisissa kumppanuuksissa kunkin niukat resurssit käytettäisiin tulevaisuudessa optimaalisesti molempien osapuolten hyötyessä. Olen saanut pelastuslaitoksen kanssa yhteistyössä hankituksi itselleni sellaista osaamispääomaa, jota en olisi pystynyt hankkimaan kirkon omissa koulutuksissa, Kauppinen tiivistää. 

Nyt tämä osaamispääoma ja ammattitaito on muuttunut koulutuspääomaksi eli Kauppisella on mahdollisuus jakaa oppimaansa hyvää muille. Tämä näkökulma on Kauppisen mukaan hyvä pitää mielessä, kun mietitään ketä ja mitä yhteistyö hyödyttää.

– Aika, jota elämme, saa monen viranomaisen kääntämään katseensa kirkon ammattilaisten puoleen organisaatiomme eri tasoilla – on viisautta vastata tuohon katseeseen. Yhdessä olemme enemmän ja yhdessä menemme läpi sellaisesta mistä ei kukaan yksin, Kauppinen jatkaa.

Myös Thölix kertoo oppineensa traumatyöskentelystä ihan valtavasti tiedollisella tasolla, mutta myös poliisin työn ymmärtäminen on lisääntynyt paljon, mikä on tärkeää, kun toimii työpaikkapappina poliiseille. 

Kauppinen sanoo, että yhteisöllisyys, joka leimaa pelastusalaa, kouraisee sydänalaa hyvällä tavalla syvältä, joka kerta kun sitä todistaa.

– Jotain hyvin syvää ruumiillistuneesta evankeliumista olen oppinut pelastusalan väeltä. 

Papit siis toimivat posttraumatyöpajoissa toivon lähettiläinä ja valon tuojina ihmisille, jotka joutuvat kohtamaan työssään sellaista pimeyttä, joka ei voi olla vaikuttamatta mieleen. Poliisien ja pelastajien on mentävä työnsä puolesta sellaisiin paikkoihin, joita normaali vaisto kehottaa väistämään, Järvelin kertoo. 

– Tällaisissa hetkissä toivo on läsnä jo siinä, että ihminen on lähtenyt hakemaan apua, Thölix sanoo.