Musiikki on yksi luontevimmista tavoista rakentaa siltaa ihmisten luokse – ”Ehkä kysymys ei lopulta olekaan siitä, onko jokin musiikki pyhää vai pelkkää iskelmää”

Teksti Pasi Flodström kuva Emilia Koskinen

Tämän kirjoituksen ajankohta osuu sopivasti viikonloppuun, jolloin olen menossa esilaulajaksi iskelmämessuun.

Saan olla mukana myös messun keskustelusaarnassa, jossa pysähdymme yhdessä kyseisen pyhän Raamatun tekstin (2. Kor. 4:7–14) ja musiikin äärelle. Keskustelemme siitä, millaisia ajatuksia iskelmämessut herättävät ja millainen paikka iskelmämusiikilla voisi olla kirkossa. Kuuluuko iskelmämusiikki kirkkoon, ja jos kuuluu, niin miksi? 

Korinttilaiskirjeen tekstissä puhutaan saviastioista. Ajatus puhuttelee minua erityisesti seurakuntatyössä. Me ihmiset olemme kuin saviastioita – hauraita ja helposti särkyviä.

Seurakunnan työssä kohtaamme ihmisiä monenlaisissa elämäntilanteissa ja monenlaisten särkymisten keskellä. Juuri silloin musiikilla ja laululla voi olla erityinen merkitys. Joskus on todettu, että musiikin lahja on annettu sitä varten, että maan hiljaiset saisivat äänen.

Musiikki voi sanoittaa jotakin sellaista, johon omat sanat eivät aina yllä. Se voi lohduttaa, nostaa muistoja pintaan ja antaa luvan tuntea. 

Moninaisuus on rikkaus

Olen itse kasvanut musiikillisesti melko konservatiivisessa opissa. Vuosien myötä olen kuitenkin saanut etsiä ja rakentaa omaa tapaani ajatella ja toimia.

Tänään olen sekä kanttori että tangokuningas. Tämä yhdistelmä on vienyt minut moniin keskusteluihin iskelmän paikasta kirkossa ja saanut minut pohtimaan asiaa myös eri näkökulmista.

Koen suurena rikkautena, että kirkossa työskentelee monenlaisia ihmisiä – aivan kuten seurakuntalaisillakin on erilaisia toiveita ja tarpeita. En ajattele, että jokaisen kanttorin pitäisi osata soittaa ja laulaa kaikkea. Kanttoreilta kuitenkin odotetaan yhä laajempaa genreosaamista.

Voisiko tässä olla paikka yhteistyölle? Kanttorikollegat ja vapaaehtoiset muusikot voisivat parhaimmillaan täydentää toistensa osaamista ja rikastuttaa seurakunnan musiikkielämää. 

Minä en voi määritellä, mikä toisen ihmisen mielestä on pyhää tai hengellistä musiikkia.

Musiikki rakentaa siltoja ihmisten luo

Entä sitten kysymys, kuuluuko iskelmämusiikki kirkkoon? Minun vastaukseni on kyllä.

Koen, että minä en voi määritellä, mikä toisen ihmisen mielestä on pyhää tai hengellistä musiikkia. Se, mikä koskettaa yhtä ihmistä ja auttaa häntä hiljentymään, voi olla toiselle vain musiikkia – ja hyvä niin. 

Musiikki on tänä päivänä yksi luontevimmista tavoista rakentaa siltaa ihmisten luokse ja kutsua heitä kirkon pariin. Iskelmä- ja tangomessujen suosio kertoo mielestäni tästä jotakin olennaista. Ehkä niissä on jotakin tuttua ja turvallista.

Perinteisen jumalanpalveluksen liturgia ja monet virret voivat olla monelle nykyään vieraita. Ihminen kaipaa usein jotakin, johon on helppo tarttua. Iskelmämessussa se tuttu voi löytyä musiikista, sävelmistä, jotka ovat kulkeneet mukana omassa elämässä, herättäneet muistoja ja sanoittaneet tunteita. 

Samalla on tärkeää vaalia perinteitä, virsilaulantaa ja upeaa kirkkomusiikkia. En ajattele, että iskelmän pitäisi korvata niitä.

Ehkä kirkosta vieraantuneen on jopa helpompi lähestyä niitä, kun rinnalla on jotakin tuttua ja turvallista. En myöskään ajattele, että jokaisesta iskelmäkappaleesta pitäisi väkisin tehdä ”hengellistä”.

Laulu voi olla myös laulu ihmiseltä ihmiselle – hetki rinnalla kulkemista, lohdutusta, iloa tai yhteistä kokemusta. Tämä korostuu erityisesti kirkollisissa toimituksissa, joissa mukana voi olla yhtä aikaa iloa, surua, luopumista ja toivoa.

Joskus yksi tuttu laulu voi sanoa juuri sen, mihin omat sanat eivät yllä. 

En haluaisi nähdä kirkon musiikkia liian mustavalkoisena.

On tärkeää antaa tilaa eri sävyille

Laulujen sanat elävät ja avautuvat eri tavalla eri tilanteissa ja eri ihmisten elämässä. Se on yksi musiikin kiehtovimmista puolista. Sama laulu voi yhtenä hetkenä olla vain kaunis kappale ja toisena hetkenä lohduttaa surun keskellä. 

Jumala on luonut musiikin perusainekset. Niistä rakentuu kaikki musiikki genrestä, tyylistä tai esittäjästä riippumatta. Siksi en haluaisi nähdä kirkon musiikkia liian mustavalkoisena. Mustavalkoinen ajattelu voi tuntua turvalliselta, koska silloin rajat ovat selkeät.

Entä jos uskaltaisimme antaa tilaa myös eri sävyille? Entä jos pyhä voisi joskus löytyä yllättävästä paikasta, tutusta sävelmästä tai laulusta, jota emme ole tottuneet kuulemaan kirkossa? 

Ehkä kysymys ei lopulta olekaan siitä, onko jokin musiikki pyhää vai pelkkää iskelmää. Ehkä tärkeämpää on kysyä, mitä musiikki ihmisessä herättää, mihin se häntä kuljettaa ja voiko se rakentaa yhteyttä toiseen ihmiseen ja Jumalaan. 

Kirjoittaja on Vuoden kanttori 2026.