Toivoa ei ole varaa menettää – Gazan kristillinen perintö velvoittaa toimimaan rauhan puolesta

Teksti Esko M Laine kuvat Pixabay

Hamasin ja Israelin välisen sodan puhjettua Gaza on Suomessa alettu mieltää palestiinalaisten ja juutalaisten välisen konfliktin näyttämöksi ja julman sodan symboliksi. 

Alueen varhaisemmat vaiheet kanaanilaisten perustamana ”ikivanhana” kaupunkina ja Egyptin rajakaupunkina, joka mainitaan myös ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (10:19) ja useassa muussakin kohdassa Vanhassa testamentissa, ovat nyttemmin saaneet tehdä mielissämme tilaa nykyiselle kriisille – poliittiselle ja inhimilliselle.

Kriisi on jakanut myös kristittyjä kahteen leiriin. Toisille Gazasta on tullut näyttämö kansanmurhalle, toisille se on alue, jossa Israel käy oikeutettua puolustussotaansa. Konflikti on jakanut myös puolueet kolmeen ryhmään suhteessa siihen, tulisiko Palestiinan valtio tunnustaa nyt, myöhemmin vai ei koskaan. Vähemmälle huomiolle tässä kärjistyneessä keskustelussa on jäänyt, että Gazalla on myös kristillinen menneisyys ja perintö vaalittavaksi. 

Ne, jotka välttyivät miekalta, päätyivät orjatyöhön jakaen enemmin tai myöhemmin uskonveljiensä kohtalon.

Gazan ensimmäisille kristityille oli varattu marttyyrin osa

Aleksanteri Suuri valtasi Gazan vuonna 332 eKr ja teki siitä hellenistisen kaupungin. Roomalainen aika Gazassa alkoi vuonna 64 eKr, jolloin Pompeius otti haltuunsa valtauksessa raunioituneen kaupungin ja antoi sille osana Palestiinaa itsehallinnollisen aseman, joka sillä oli kristinuskon alkaessa levitä Rooman valtakunnassa. 

Uudessa testamentissa Gaza mainitaan vain kerran. Apostolien teoissa Filippos saa tehtäväksi mennä tielle, joka johti Jerusalemista Gazaan. Tällä matkalla hän kastoi kohtaamansa etiopialaisen hoviherran (Apt. 8: 26, 37–38).  

Vaikka arkeologit ovat sittemmin sijoittaneet kyseisen paikan Gazan seudulta lähemmäs Etiopiaa, kertomus liittää Gazan ensimmäisen kerran osaksi kirkkohistoriaa.  

Varhaisimpana gazalaisena kristittynä on pidetty 200-luvulla elänyttä roomalaista runoilija Commodianusta, jonka tuotannosta on säilynyt kaksi kirjoitusta, joissa hän puolustaa kristinuskoa.

Tieto, joka liittää hänet Gazaan, nojaa pitkälti lisänimeen Gazeus. Se ei kuitenkaan kerro varmuudella hänen taustastaan. Ensimmäiset varmat tiedot kristityistä Gazassa perustuvat Eusebioksen kirkkohistoriaan vuodelta 313. Kyseisessä teoksessa tämä tekee selkoa keisari Diolectianuksen aikaisissa vainoissa vuosina 305–311 surmatuista kristityistä.

Ensimmäisille kristityille Gazassa oli varattu marttyyrin osa. Ne, jotka välttyivät miekalta, päätyivät orjatyöhön jakaen enemmin tai myöhemmin uskonveljiensä kohtalon.  

Ensimmäinen alue, jossa kristinusko pääsi vallalle, oli Gazan vanha satama, Maiuma. Itse kaupunki säilytti ainakin 300-luvun loppuun vanhan uskontonsa. Eusebioksen lisäksi Maiuman ”kääntymyksestä” kertoo 440-luvulla elänyt kirkkohistorioitsija Sozomenus (n. 400-n.450), joka itse oli lähtöisin varakkaasta kristitystä perheestä Betheliasta läheltä Gazaa. 

Eusebios mainitsee kirkkohistoriassaan ohimennen myös ”Gazan piispa” Silvanuksen, joskin hänen käyttämästään ilmauksesta käy ilmi, että ”piispanistuin” sijaitsi vielä tuolloin kaupungin ulkopuolella, mutta sen läheisyydessä.

Luostarit juurruttivat kristinuskoa Gazaan

Varhaiskirkon aikana Gazasta tiedetään viedyn alueen viiniä amforakaupalla Italiaan, Saksaan ja Espanjaan ehtoollisviiniksi. Nikean konsiilissa 325 mainitaan allekirjoittajien joukossa Gazan piispa, Asclepas, joka tuli tunnetuksi areiolaiskiistoissa areiolaisten kiivaana vastustajana. 

Tämän toiminnan vuoksi hän joutui jättämään väliaikaisesti virkansa 341, kunnes Serdican synodissa 343 hän sai kunnianpalautuksen ja virkansa takaisin. Kiista areiolaisuuden ja nikealais-konstantinopolilaisen kristinuskon tulkinnan välillä roikkui Damokleen miekkana Gazan varhaisen kristillisyyden yllä. 

Kristinuskon Gazassa saamaan jalansijaan vaikuttivat merkittävästi luostarit, jotka henkilöityivät munkki Hilarioniin (k. 371), jonka pyhimyselämäkerran Hieronymus laati 390. Pakanallisesta perheestä lähtöisin ollut Hilarion koki Aleksandriassa opiskellessaan pyhän Antoniuksen elämän myös itseään velvoittavaksi ja vetäytyi erämaahan.

Viidentoista vuoden erämaakilvoittelun jälkeen hän palasi Gazan seudulle. Hänen ympärilleen muodostunut veljesyhteisö oli luostarilaitoksen ensimmäinen alkuvaihe alueella. 

Hilarionin jyrkkä askeesi tarjosi mallin luostarien kurinalaiselle elämälle myös hänen kuolemansa jälkeen. Hilarioniin liittyi myös monenlaisia legendoja demonien karkottamisesta kamelin parantamiseen. Tarinoiden todenperäisyydestä riippumatta hänen toimintansa sai useita henkilöitä kääntymään kristityiksi.

Läpimurto tapahtui Porfyrioksen aikana

Kristinuskon eteneminen ja läpimurto Gazassa tapahtui piispa Porfyrioksen aikana 300-luvun lopulta alkaen, jolloin kristittyjen vainot päättyivät ja kristinuskosta tuli suvaittu, ja sittemmin ainoa sallittu uskonto Rooman valtakunnassa. 

Porfyrios, jota ortodoksit kunnioittavat pyhänä, oli lähtöisin Tessalonikasta, mutta Hilarionin tapaan kertomukset erämaaisien opetuksista saivat hänet lähtemään Egyptiin, jossa hänen erämaavaelluksensa kesti yhteensä 10 vuotta. Porfyrios aikoi aluksi Paavalin esikuvaa seuraten elättää itsensä käsityöammatissa suutarina, mutta suostui 45-vuotiaana ottamaan vastaan pappisvihkimyksen. Gazan piispan kuoltua Kesarean arkkipiispa vihki hänet Gazan piispaksi.  

Porfyriokseen liittyy myös monia legendoja. Niiden mukaan hän pyrki kokoamaan heti piispaksi tultuaan kokoon kaupungissa olleet kristityt. Pakanat kuitenkin estivät hänen tulonsa tukkimalla monenlaisilla esteillä tien kaupunkiin, jossa kärsittiin kuivuudesta.  

Toimittamassaan litaniassa uusi piispa rukoili voimallisesti sadetta. Sen alettua legendan mukaan 127 henkilöä kääntyi kristityiksi. Toisen kertomuksen mukaan piispan ollessa vuonna 402 palaamassa matkaltaan Gazaan alus joutui myrskyyn, josta matkustajat selvisivät vain ihmeen kaupalla.

Kokemus sai laivan kapteenin hylkäämään areiolaisuuden. Kertomusten yksityiskohtiin on syytä suhtautua varauksellisesti, mutta ne kuvaavat Gazan uskonnollisia oloja kristinuskon levitessä. Porfyrios tunnetaan myös pelagiolaisuuden vastustajana. Hän kuoli vuonna 420 toimittuaan Gazan piispana 25 vuotta.

Kristinuskon vakiintunutta asemaa kuvastaa Porfyrioksen piispuuskaudella vuonna 403 valmistunut Gazan pääkirkko Eudoxia. Gazassa oli tuolloin myös muita kirkkoja. Gazassa ja sen lähiseudulla toimi lisäksi 400–500-luvuilla kaikkiaan ainakin kahdeksan luostaria, joista kolme sijaitsi Gazan kaistaleella ja kolme kaupungin alueella.

Gaza tunnettiin tuona aikana myös retoriikkakoulustaan, jonka mainetta kasvatti, että se hyväksyi opettajikseen myös muita kuin kristittyjä. Koulun tunnetuin opettaja Procopius Gazalaisen (k. 530) maine kulki hänen edellään. Procopius tunnettiin myös Raamatun kommentaareistaan. 

Pyhän maan menetys kaihersi kristittyjen ja muslimien suhteita vuosisatoja ja loi pohjan ristiretkille, jotka koskettivat myös Gazaa.

Gaza on ollut alusta asti kulttuurien ja uskontojen kohtauspaikka

Gazan kristillinen kukoistus päättyi 600-luvulla islamin nousuun. Gaza oli Palestiinassa ensimmäinen kaupunki, joka kohtasi muslimien hyökkäyksen ensimmäisen kerran vuonna 634, jolloin puolinomadiset arabit ja bysanttilainen sotajoukko iskivät yhteen. 

Hyökkäys saatiin torjuttua, mutta se ei muuttanut isoa kuvaa. Gaza puolustautui saarrettuna vuoteen 637 asti, jolloin eteläinen Palestiina jäi muslimien käsiin. Valloittajat edellyttivät kristittyjen kääntymistä islamiin. Kieltäytyneitä odotti marttyyrin kohtalo. Gazassa oli tuolloin myös juutalaisia ja samarialaisia. 

Kääntymysvaatimuksista huolimatta islamilaisen vallan alla toimi myös kristillinen vähemmistö. Kasvot sille antoi 1000-luvulla vaikuttanut runoilija Sulaiman ibn Hasan al-Ghazzi, joka tunnetaan myös nimellä Gazan Salomo. Hän oli ensimmäinen kristitty kirjailija, joka kirjoitti islamilaisen vallan alla arabiaksi kristillisiä tekstejä. 

Pyhän maan menetys kaihersi kristittyjen ja muslimien suhteita vuosisatoja ja loi pohjan ristiretkille, jotka koskettivat myös Gazaa.

Gaza on alusta lähtien ollut kulttuurien ja erilaisten uskontoperinteiden kohtaamispaikka. Mika Waltari luonnehtii Sinuhessa vuonna 1945 Gazaa pisteeksi, jonka hallinnasta käydään sotaa. Mutta samalla siitä tulee rauhanneuvottelujen näyttämö: Sinuhe lähetetään välittäjäksi vihollisleiriin ja sopimus syntyykin. 

Waltari tekee kuitenkin täysin selväksi, ettei usko poliittisten sopimusten pysyvyyteen. Rauha syntyy, mutta osapuolet tietävät jo rauhansopimuksen allekirjoitushetkellä, että sota voi alkaa uudelleen milloin tahansa, sillä ihminen ei muutu: ”niin kuin on ollut, niin on aina oleva”.

Sinuhe päättyy pessimismiin, joka kuvastaa II maailmansodan synnyttämää mielialaa ja joka nykyisessäkin maailmantilanteessa näyttäytyy realismina.

Toivoa siitä, että Lähi-idän ”Abrahamin uskonnot” ja monessa suhteessa samanlaisia piirteitä jakavat uskontoperinteet oppisivat elämään rinnakkain, ei kuitenkaan ole varaa menettää. 

Gazan kristillinen perintö velvoittaa toimimaan rauhan puolesta kaikin rauhanomaisin keinoin.