”Omilla kasvoilla vai perinteen naamion suojassa?” − Voisiko seurakunta olla työpaikka, jossa saa kasvaa omana itsenään?

Teksti Elina Jokipaltio

Taidan olla syypää siihen, että työnantajaseurakuntani työyhteisön jouluaterialle ei enää kutsuta seurakunnasta eläkkeelle jääneitä.

Näin oli aina aikaisemmin ollut. Uutena työntekijänä koin tavan hämmentävänä. Kyse oli työyhteisömme omasta hetkestä, jossa saisimme istua yhteiseen pöytään ja kokea kuuluvamme tähän porukkaan.  

Sitten eräällä jouluaterialla tajusin jonottavani jälkiruokapöytään ihmisten kanssa, joista en tuntenut ketään. He olivat vuosia aiemmin seurakunnasta eläkkeelle jääneitä, ja minä noin kolme vuotta seurakunnassa työskennellyt. Sillä hetkellä tunsin olevani ulkopuolinen omassa työyhteisössäni. 

Työsuojavaltuutettuna olen mukana pohtimassa työyhteisön hyvinvointiin vaikuttavia asioita. Vein kysymyksen jouluateriasta yhteiseen keskusteluun. Sen pohjalta tehtiin päätös, että eläkeläisiä ei enää kutsuttaisi työyhteisön jouluaterialle.  

Yksi perusteluista oli, että jatkossa kaikki seurakunnassa joskus työskennelleet ovat yhtä tärkeitä ja heidän työtään arvostetaan samalla tavalla. Ei voi mennä niin, että eläkeläisiä kiitetään vuodesta toiseen jouluaterialla, samalla kun pitkään seurakunnassa työskennellyt, mutta toiseen työpaikkaan vaihtanut saa kerran kuulla: ”Kiitos ja heippa.” 

Voiko uusi työntekijä luottaa siihen, että hänen tuoreita näkökulmiaan arvostetaan?

Seurakuntien työhistorioissa vilisee hahmoja, joista kerrotaan juttuja vuosia sen jälkeen, kun he ovat työyhteisöstä lähteneet. Samoin seurakuntien entisten johtajien silmäparit tarkkailevat seinillä. 

Uusi työntekijä perehdytetään työhön seurakunnassa, ja tämä prosessi on kehittynyt koko ajan paremmaksi. Mutta miten sen lisäksi seurakunnan työyhteisössä tehdään tilaa uudelle ihmiselle? 

Miten mahdollistetaan, että aloittanut työntekijä saa levollisesti asettua työyhteisöön omana itsenään? Voiko uusi työntekijä luottaa siihen, että hänen tuoreita näkökulmiaan arvostetaan? Onko totuttuihin ja toimiviin käytäntöihin lupa kohdistaa kysymyksiä ja ihmettelyä? 

Tuttuus ja totuttu meininki luovat vaikuttavuuden mielikuvan. Tämähän on ennenkin toiminut. Työntekijän rooli on sopeutua ja sulautua. Hän ottaa naamion kasvoilleen sen sijaan, että seurakunta voisi olla työpaikka, jossa saa kasvaa omana itsenään. Tulla näkyväksi ja nähdyksi.  

Annetaanko näille ihmisille kahvipannu käteen vai järjestetäänkö aidosti mahdollisuuksia toimia sen mukaan, millaisia vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita heillä on? 

Tämä koskee myös niitä sisaruksia Kristuksessa, joista puhutaan joskus seurakuntalaisina tai vapaaehtoisina. Annetaanko näille ihmisille kahvipannu käteen vai järjestetäänkö aidosti mahdollisuuksia toimia sen mukaan, millaisia vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita heillä on?  

Ajattelen seurakunnassa työskentelemisen olevan kasvojen teologiaa. Tulemme kasvoillamme tutuksi. Jokaisen työntekijän kasvot ovat ainutlaatuiset ja arvokkaat juuri tässä hetkessä ja siinä työssä missä on.  

Kehitysvammaistyön pappina olen vielä viiden vuoden jälkeen muutamalle seurakuntalaiselle samanniminen kuin pitkään tässä virassa ollut edeltäjäni.  

Se ei haittaa mitään. Kohtaamistyössä aitous on kaikki kaikessa. Kohtaamisen taito myös kehittyy työssä. Usein kohtaaminen voi olla vaikuttavaa ja merkityksellistä, vaikka papin kasvot olisivat välillä vaihtuneet.  

Kirjoittaja on Uudenmaan kehitysvammaistyön pappi ja työnohjaaja, joka on valittu vuoden papiksi 2025.