Jobin toimitus esittäytyy: Nuorisotyönohjaaja Mikko Saari on polykulturistinen eksistentiaali ja etsijä, joka ei välitä löytämisestä

Teksti Mikko Saari kuvat Mikko Saaren albumi

Odotas, kun katson ensimmäisen lomaviikon kalenteria: kolme omaa DJ-keikkaa, kaksi isoa areenakonserttia (Tori Amos ja Massive Attack), kaksi kirjoitushommaa ja lähtö Alan Stivellin jäähyväiskeikalle Olympia-teatteriin.

Töölön kirjasto ja kirkko − siinä kaksi elämääni suuresti vaikuttanutta rakennusta ja instanssia. 70-luvulla ei ollut iltapäiväkerhoja, muksujen piti keksiä ajanvietteensä ihan itse. Puistoissa ja pihoilla bräidäämisen ohella oli ”krasto” eli Töölön kirjasto Topeliuksenkadulla.

Ekan kerroksen lastenosaston työntekijöiden arkikestävyyttä koettelimme me, läheisen Töölön ala-asteen oppilaat. Kirjaston yläkerrassa oli ja on edelleenkin Helsingin ensimmäinen musiikkiosasto. 

Nuorisolle on hauskaa kertoa tuolloisista kulttuurietsinnän tavoista. Raskaampi rock alkoi kiinnostaa 80-luvun alkuvuosina. Tuli luettua Soundi-kirjoja ja opittua niistä jytän historiaa. Kirjastotäti tai -setä laittoi levylautaselle Rainbowia, Led Zeppeliniä, Black Sabbathia ja muita kiinnostavuuksia. Kuunnella sai pienissä kopeissa, joissa olivat kaiuttimet ja pari tuolia. 

Aika moni nuori teki noin tuohon aikaan. Olen itse jäänyt tuolle tielle. Näin 45 vuotta myöhemmin, 57-vuotiaana, sain juuri farkkuliiviini taas ommeltua parin tämän ajan pienen metallibändin kangasmerkit. Dödsrit ja Lamp of Murmuur eivät vatkaa päitään edes Tuska-festarin päälavalla, vaan ovat pieniä klubiosaston bändejä, joita kävin katsomassa toukokuun lopulla. 

Kun kerran seurakunnan nuorisotyössä olen marinoitunut, niin sitä alaa sitten.

Ripari oli kohtalainen kokemus. Seurakunnan olemus alkoi näyttäytyä kunnolla vasta sen jälkeisenä syksynä Töölöntorin viereisessä kellarissa. Koin, että siellä sai osakseen ymmärrystä ja hyväksyntää tervehenkisessä ilmapiirissä. Olin pari kertaa isosena ja vedin poikakerhoa. Ja vietin kaikki mahdolliset illat seurakuntamme nuorisotiloissa. 

Lukion jälkeen armeijassa luin opinto-opasta ja tuumasin, että mitäpä sitä muutakaan. Kun kerran seurakunnan nuorisotyössä olen marinoitunut, niin sitä alaa sitten. Valmistuin HEO:sta keskelle laman kuoppaa vuonna 1993. Omia hommia piti alkaa harrastaa.

Muutin HNMKY:n asuntolaan legendaariseen Vuorikadun kasikerrokseen ja olin ensin kerhosihteeri, sitten yökahvilaprojektin vetäjä ja vastuun kasvaessa pikkuhiljaa täysipäiväinen nuorisotyöntekijä. Vedin viikoittaisia nuorteniltoja kuin seurakunnassa, hartauksineen kaikkineen. 

Vuonna 2000 Töölön kivijalka Paavo Ripatti jäi eläkkeelle ja tulin valituksi nuorisotyönohjaajan virkaan. Tein siellä 21 vuotta töitä hyvin omistautuneena. Namikalla olin iskostanut itseeni avointen ovien periaatteen. Meillä oli Töölössä nuorisotilojen ovet auki kolmena iltana viikossa.

Maailman tärkein kysymys on ”mitä kuuluu”.

Olen nykyisessä virkapaikassani Kalliossa samanhenkinen edelleen, vaikka iltoja on yksi vähemmän. Lisäksi on tullut läsnä olevaa varhaisnuorisotyötä. Eräs entinen työtoverini sanoi, että minulla on läsnäolon armolahja. Se on kauniisti sanottu, ja koen, että siinä on totuuden jyvää. 

Olen enemmän hetkessä oleva, tilan ja tilanteen isäntä sekä tunnelman ylläpitäjä. En ole kouluttautunut tahi hakeutunut esimiestehtäviin enkä sitä halua. Kahvinkeitin päälle, Marvin Gaye soimaan ja valmiina tervehtimään ihmiset.

Maailman tärkein kysymys on ”mitä kuuluu”. Ja se, osaatko ottaa kulloisenkin vastauksen vastaan. Se ratkaisee kokonaisuudessa paljon. 

Hetkeksi vielä lukioaikaan. Töölön yhteiskoulussa oli äidinkielenopettajana Risto Kaipainen, alan ammattiyhdistyksen puheenjohtaja. Minulla oli omintakeinen sekä melko värikäs tapa tuottaa tekstiä, ja Risto jostain syystä tykkäsi tyylistäni. Hämmästyksekseni huomasin, että aineitani alettiin lukea luokan edessä. Hämmentävää ujolle, hieman eksentriselle pojalle. 

90-luvun lama-aikana työllistyin gospelmusiikkiyhdistys Music Missioniin sihteeriksi kuuden kuukauden työllistymistuella. Kysyin, että enkö voisi myös kirjoitella yhdistyksen samannimiseen lehteen. Tuota pikaa olin vuoroin toimitussihteeri ja päätoimittaja. Lehti eli elämäänsä yhdistyksen lakkauttamisen jälkeenkin.

Freelance-toimittajan työni jatkuu edelleen, vaikka printtimediat vähenevät ja kutistuvat. Dinoon ja Jobiin tykkään kirjoitella henkilökuvia sekä (kirkolliseen) kulttuuriin liittyviä puntarointeja. 

Uskon edelleen kirkolliseen nuorisotyöhön, vaikka elämä on laajentanut maailmankatsomustani.

Saatat törmätä minuun julkisissa soittoruokaloissa DJ-pöydän äärestä, erikoisalani ovat seiskatuumaiset vinyylisinglet. Jos et sattumuksiin usko, niin djmikko.fi kertoo missä ja milloin. 

Uskon edelleen kirkolliseen nuorisotyöhön, vaikka elämä on laajentanut maailmankatsomustani. En halua omistaa yhtä totuutta. Olen eksistenssin moninaisuutta ja universaaleja maailmantotuuksia ihmettelevä mystikko.

Viime aikoina kirjapöytääni ovat kasoittaneet Raamatun eksitentialistinen tutkinta, Egyptistä peräisin oleva hermeettinen viisauskirja, Ilmari Käihkön sotakirjallisuus sekä AW Yrjänän elämäkerta.

Etsin, mutta en enää niin välitä löytämisestä. Ehkä olen jo perillä.